Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Isän lähtö lähenee.

Olo on voipunut, turhautunut ja kiukkuinen. Minulla ei ole pian enää isää. Mies, juuri 60 vuotta täyttänyt ja melanooma. Melanooma leikattiin noin 3 vuota sitten. Keväällä 2006 isä sai terveen paperit, kaikki ok. Kesäkuussa löydettiin päästä kolme etäispesäkettä, yksi keuhkoista, yksi maksasta ja kolme selkärangasta. Hmmm.. pistää miettimään, mikä virka oli kontrolleissa ramppaamisessa. Miksi sanottiin, että selvittiin, kun kaikki olikin päin honkia?

Hyvästit on jätetty. Sydän on ihan tyhjä. Nyt vain odotetaan, koska hengitys lakkaa, sydän pysähtyy ja silmät sulkeutuu viimeisen kerran. Kolme päivää sitten meni isältä puhekyky, viimeisinä sanoina muistetaan meidän pienelle pojalle hiljaa kuiskattu moi. Vaivalloinen hymy tuli huulille ja silmissä kävi vielä pieni pilkahdus. Sitten halattiin, isä koppuraisin, kouristelevin käsin. Oltiin vaan käsi kädessä. Sen jälkeen on vaan oltu tunteja vuorotellen äidin ja siskon kanssa isän käsi kädessä ja odotettu. Kuiskuttelin isän korvaan lapsuusmuistoja ja kiitoksen sanoja, isällä vierähti kyynel poskelle ja rutistus jonka sain pysyy varmasti loppuelämän iholla.

Saan paljon lohdutuksen sanoja: kyllä aika parantaa tuskasta, onhan tämä kuitenkin parempi kuin sydänkohtaus tai auto-onnettomuus. Ai on vai? Neljä kuukautta on seurattu rakkaan ihmisen taistelua, taistelusta luopumista, kipuja, tuskaa, turhautumista, pelkoa, ahdistusta ja hiljaista hiipumista. Ei tämä ole helppoa, mutta turha kai kuoleman kokemuksia on ruveta vertailemaan. Rakkaan menetys on aina rakkaan menetys.

Miten selittää lapsille, että ukki ei parane vaan kuolee. Neljä vuotias päivittäin kysyy, milloin ukki tulee meitä taas hoitamaan, mennäänkö mökille ukin kanssa uimaan ja koska ukki pääsee sairaalasta. Kun se ukki ei enää sieltä pois pääse... no miksei pääse? Niin, miksei pääse.

Miten tukea puolisonsa menettävää äitiä? Ei ole sanoja, eikä kosketuksessa ole voimaa, kun itsekin on surua täynnä. Loppuuko hänelläkin voimat? Entä urhea sisko. "Kyllä me tästä selvitään." Sanat antaa ymmärtää, että ihminen on vahva, mutta silmissä on voimakas suru ja huoli.

Isän iho on alkanut jo viiletä, väri on muuttunut ja silmissä on tyhjyys. Milloin puhelin soi? Olenko paikalla, kun isä lähtee? Ehtisinköhän vielä kerran puristamaan kättä ja kiittämään juurista ja siivistä?

Minä haluan pitää isän. Haluan lapsilleni ukin. Epäreilua.

Terveisin Natikainen, joka on saanut paljon lohtua ja apua tämän sivuston viestejä lukiessaan. Kiitos niistä.
Natikainen | 20.10.2006 klo 12:33:48