Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Äitini ja kova suru...

Löysin vasta nyt kyseisen sivun kun olen tullutvainoharhaiseksi omasta terveydestäni ja googlailin eri syöpäsivustoja.
Äitini kuoli 11.12.2005 rintasyöpään n. 3kk diagnoosista. Äitini vietti koko 3kk sairaalassa tulehtuneiden arpien takia (sairaanhoitaja oli jättänyt poistamatta tikkejä). Sytostaattihoitoja ei voitu aloittaa korkeiden tulehdusarvojen takia, ja ainut hoito oli morfiinia koviin kipuihin. Kävin sairaalassa äitini luona lähes joka päivä, yleensä vain katsottiin telkkaria yhdessä, ja käytiin kanttiinissa syömässä kaikki pakkasaltaan kirsikkajäätelöt. Mutta yht`äkkiä,äitini ei ollutkaan enään läsnä... Sanat kangertelivat,liikkumaan ei pystynyt, ja muiden sukulaisten tunnistaminen kävi päivä päivältä vaikeammaksi. Silti en luovuttanut.
Äitini yritti olla vahva viimeiseen asti. Oli kieltänyt lääkäreitä kertomaan minulle hänen tilastaan,olin siis täysin tiedoton syövän etenemisestä, vaikka olin lähin omainen. Tutulta sairaanhoitajalta kuitenkin pyysin,että jos vain mahdollista,niin voisiko eri lääkeannoksia pienentää,että äiti saisi nauttia "täyspäisenä" siitä surullisesta arjesta,mitä vain sairaalaympäristö vaoikaan tarjota. Ei auttanut...
Niin siinä sitten kävi,että sunnuntaina 11.12.2005 sairaalasta soitettiin äitini kuolleen... Elämäni musertui täysin. Olin vihainen,surullinen sitten taas vihainen ja surullinen. Olin menettänyt parhaimman ystäväni,tukeni ja turvani... Minulla oli vielä niiiiin paljon annettavaa äidilleni. Koin huonoa omatuntoa,koska en pystynytkään tarjoamaan äidilleni hänen ensimmäistä lapsenlastaan, saati että hän näkisi minut hääpuvussa. Olin silloin vasta 21, ja kaikki tulevaisuuden suunnitelmat tuntuivat turhilta.
Kuukauden päivät en nukkunut koko yötä ollenkaan,tuskin söin muruakaan, ja saatoin puhuakkin vain sanan kaksi päivässä,muistan vain muutaman tunnin tapahtumat näin jälkeenpäin ajateltuani, kunnes mummuni vei minut lääkäriin. Sain lähetteen lasten- ja nuorten mielenterveyspoliklinikalle, mutta 1vuosi ja 3kk myöhemmin,en ole vieläkään päässyt ammattiauttajalle.
nyt kun löysin nämä sivut,itkemisestä ei ole tullut loppua. Niin monia samoja tilanteita ja tunteita,joita en ole vieläkään päässyt kenellekkään kertomaan. Haistelen vieläkin äitini yöpaitaa/villatakkia, suihkin äitini hajuvettä aina ilmaan ja kuvittelen äitini olevani kanssani täällä. Valokuvia en pysty katsomaan,haudalla käymään vain pakotettuna,mutta kuitenkin tiedän ettei äitillä ole kipuja,ja suojelee nyt minua pilven reunalla. Kaikki tämä tuo hyvänolontunnetta ja samalla suurta ikävää...
Tuntuu vain siltä,ettei suru katoa mihinkään ja ikäväkin kasvaa päivä päivältä suuremmaksi....
Voi kumpa edes joku jaksaisi kuunnella/auttaa minua...
Tanja | 8.3.2007 klo 13:10:13