Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Re: Rakas äitini

Kiva kuulla tarinasi ja että muillakin on samoja fiiliksiä. Otin neuvoistasi oppia ja olen tehnyt mieleisiä asioita ja käynyt puhumassa ammattilaisen kanssa äitistäni. Se on helpottanut oloani. Olen huomannut, että tulevaisuuden pienetkin suunnitelmat auttavat jaksamaan eteenpäin kun on mitä odottaa. Silti tuntuu vieläkin vaikealta kertoa ystävilleni mitään sen enempää. Tuntuu, ettei ole oikein mitään mitä kertoa ja etteivät he loppupeleissä ymmärrä tunteitani. Kuin puhuisi seinille. He ovat kyllä olleet tukenani ja olen siitä kiitollinen, mutta minustakin välillä tuntuu etteivät he kokoajan jaksa kuunnella vain minua varsinkin kun olen sanonut etten jaksa välttämättä kuunnella muiden murheita.

Ihmettelen itsekin, miten minussa voi vieläkin olla vihaa, ahdistusta ja katkeruutta näin paljon, mutta ehkä se on ihan normaalia. On kuitenkin iso muutos menettää ja luopua läheisestä ihmisestä. Ehkä minulla on vielä aikuistumisprosessi menossa samaan aikaan kun tuntuu että olen ihan hukassa, en tiedä oikein kuka olen ja miten pitäisi olla. Onko kellään samanlaisia fiiliksiä?

Olen kuitenkin tyytyväinen, että olen pystynyt jatkamaan elämääni eteenpäin. Välillä vain tuntuu, että sivuutan liiaksikin omat tunteeni ja ajatukseni kun tulee uusia asioita elämään tai on liikaa menossa. Pitäisi enemmän rauhoittua, miettiä asioita ja viettää aikaa yksin. Välillä ahdistaa olla yksin. Välillä se tuntuu taas hyvältä. Tänään olen itkenyt ja muistellut äitiäni. On niin ikävä, vieläkin, melkein 9kk jälkeen. Mutta ei niitä hyviä hetkiä ja asioita varmasti ikinä unohda. Onneksi itkeminen ja puhuminen auttaa.

Sanoit että menit henkisesti lukkoon pariksi kuukaudeksi ennen äitisi kuolemaa. Musta tuntuu, että itse menin lukkoon sen jälkeen kun äiti kuoli. Silloin kun äiti sairasti ja oli huonossa kunnossa, minun oli helppo kertoa äitistä ja siitä miten pahalta se tuntui silloin. Äitin kuoleman jälkeen tuntui, ettei ole mitään mitä kertoa. Tulisi vain kertoa omia fiiliksiä ja miltä tuntuu, mutta se on vaikeaa. Minusta oli helpompaa, kun oli joku, josta puhui, eli äiti ja hänen sairaus kun että pitäisi puhua musta ja mun pahasta olosta.

Ihana kuulla että olet noin avoin ja että kerroit heti työpaikalla äitisi kuolemasta ja että nyt kerrot siitä aina kun tulee sopiva tilaisuus. Itse en oikeen tiedä kenelle kertoa. Tietysti kaikki läheiseni tietää ja entiset luokkalaisenikin. Nyt kun pidin keväällä välilukukauden koulusta, sain uuden luokan tänä syksynä kun jatkoin sairaanhoitajaopintojani. Tuntemattomille ihmisille on jotenkin vaikea kertoa ja välillä tuntuu, että on kivempikin ettei kaikki tiedä. Vaikka tutustuisi lähemminkin, niin en esimerkiksi lähihoitajana kesätöissä ollessani pystynyt tai halunnut kertoa, että äitini kuoli vastikään. En tiedä olisiko se helpottanut töissäoloani. Huomasin kyllä olevani ihan puhki kesällä välillä, sillä työ oli henkisesti raskasta ja myös omat menetykseni olivat taustalla. Nyt on jotenkin helpottanut kun olen palannut takasin opiskelemaan ja koulunkäynti on kuitenkin vähän rennompaa.

Päivä kerrallaan mennään. Joulu on varmasti sitten taas raskasta aikaa kun tulee äiti mieleen. Ensimmäinen joulu ilman äitiä. Täytyy vaan jaksaa eteenpäin. Paljon voimia ja jaksamista myös sulle!
kevät 2010 | 18.10.2010 klo 15:19:06