Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

tunteet jumissa, äiti!

Hei, mun pieni äitini kuoli 2kk ja 1 viikko sitten. Mä en ole vieläkään kunnolla itkenyt. Mä puin äidin arkkuun, laitoin nallen sen kainaloon. Käyn jutteleen sille haudalla, mutta olen niin jumissa.
Äidin piti olla jo parantunut syövästään, mutta viime vuoden helmikuussa äidin lääkäri kertoi meille äidin pyynnöstä, että syöpä on tullut takaisin ja tällä kertaa sitä ei voi voittaa.
Itkin, itkin ja itkin. Lääkäri luuli, äiti luuli ja me luulimme, että aikaa on muutama viikko tai kuukausi.
Äiti aloitti kuitenkin taistelun, taistelikin urheasti viime syyskuuhun asti, keräsi vielä viimeisenä kesänään 60 litraa marjoja.
Me vietimme tiiviisti aikaa äidin kanssa, onnellisia hetkiä, hymyä täynnä joka hetki. Perheemme syntyi uudelleen, meillä oli niin kivaa.
Äidin tila romahti nopeasti, kun kaiken piti taas olla hyvin ja tilan vakaa. Edellisen vkl olin itkenyt sitä, että äidin taistelu jatkuu ja mä en enää jaksaisi valmistautua sen kuolemaan. En halunnut mennä sairaalaan äitiä katsomaan. Torstaina kesken työpäivän isä soitti, että äiti haluaa meidät kaikki sairaalaan, heti. Purskahdin itkuun, kokosin itseni ja hain siskoni ja ajoimme 3 tunnin päähän aikaa vastaan äidin luo sairaalaan.
Äiti odotti meitä lähisuvun ja papin kanssa, hän halusi siunauksen, oli tosissaan lähdössä. Sitä pelotti, ja äidin pelko pelotti mua.
Äiti piristyi kuitenkin, ja jaksoi vielä 5 päivää. Äiti pyysi, ettei häntä jätettäisi hetkeksikään, siskon kanssa päivystettiin lähisuvun avustuksella ympärivuorokauden.
Roolit vaihtui, ensimmäistä kertaa elämässäni, olessani 25 - vuotias, äiti antoi meidän huolehtia hänestä, taisin kasvaa aikuiseksi.
Lauloimme äidille tämän toivomaa kappaletta äidin viimeiseen hengenvetoon asti. Äidin siskojen, siskoni ja minun kyynelten alta paistoi kuitenkin hymy, äiti oli saanut luvan lähteä.

Noiden hetkien jälkeen en ole itkenyt, muutamaa kuivaa kyyneltä lukuun ottamatta. On niin tyhjä olo, mutta en osaa oikeen tuntea mitään. Äiti taisi valmistella meidät elämän jatkamiseen liian hyvin. En voi kuvitella, että kenelläkään tulisi koskaan olemaan niin suurta roolia mun elämässä kuin äidillä, sehän oli mun ÄITI. MIKSEN MÄ TUNNE MITÄÄN!!!
elsasy | 22.11.2006 klo 20:00:36