Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Re: Isä kuoli ja pelkään äitini kuolevan suruun

Hei! Olet nyt hyvällä alulla, kun olet oivaltanut sen, että omalle surulle ei ole jäänyt aikaa, koska olet koko ajan ollut tukemassa ja kantamassa muita. Tietenkään et ole jäänyt yksin surutyösi kanssa, yhdessä puhumalla moni asia tulee huomaamatta käsiteltyä. Mutta vaara onkin siinä, että surraan toisen puolesta, ei itsemme puolesta. Menetyshän koskee myös meitä joka kerta, kuin joku läheinen kuolee.

Oletko ajatellut, että lapsesi vaistoavat sinun tunteiden tilan ja heille se voi olla ahdistavinta. He alkavat elää sinun tunteiden kautta. Minä itse vaadin kaikkia ymmärtämään sen, että isä tarvitsee minun tukea, he elivät minun tunteiden alaisina. Koskaan he eivät siitä valittaneet, hiljaa tyytyivät siihen, että elämän keskipiste oli muualla kuin kotona. Näin jälkeenpäin se harmittaa ja hävettääkin, kun kaikkien piti toimia kuten minä halusin. En antanut toisille tilaa surra mummua, kun itsekään en siihen kyennyt, vaan kaikkien piti surra pappaa ja hänen pärjäämistä.

Kukaan ei minulta kysynyt silloin äidin kuoleman jälkeen, miten olen jaksanut tai pärjännyt. Kaikki kysyivät vain, miten isä jaksaa tai pärjää ja minä vastasin hänen puolestaan. Menihän siinä sitten vuosia, ennen kuin haräsin siihen, että en pärjää itse, kun oli ikävä äitiä. Joka päivä äiti kävi mielessäni vielä vuosi pari sitten, kunnes viime syksynä huomasin, että olen päässyt jotenkin sen asian yli, ikävä oli hellittänyt. Liekö sitten asiaan vaikuttanut se isän muutto, huomasin että hän päästi irti lapsuudenkodistani, vaikka aina oli sanonut, ettei lähde sieltä kuin kuoleman kautta.

Ja järjestikö Luoja asian niin, että jaksan nyt, kun olikin oma vuoro jäädä yksin. Mieheni sairaus selvisi nyt viime maaliskuussa ja muutamassa viikossa eteni siihen pisteeseen, että hän kuoli toukokuun alussa. Tulin huomaamaan sen, että kaikki hänen omaisensa (äiti ja sisaret) tarvitsivat lohdutusta, ja minun piti heitä lohduttaa. Kukaan ei soittanut miten pärjään, vaan odottivat että itse soitan. Hautajaiset järjestettiin lasteni ja minun sisarteni kanssa talkoilla, leivottiin ja laitettiin tarjoilut ja muistotilaisuuspaikka kuntoon, kukaan miehen omaisista ei osallistunut niihin. He tulivat pitoihin kuin kunniavieraat. Muistotilaisuudessa emännöin itse, anoppi ja kälyt istuivat törsteinä paikoillaan, eivät kysyneet miten jaksan.

Hautajaisten jälkeen ei ole edelleenkään kukaan soittanut, paitsi kun on ollut jotain mieheeni liittyvää, kuolinsyy kiinnostaa ja se miten me hoidamme hänen jälkeensä jättämää perintöä.

En halua sääliä keneltäkään heistä, mutta olisi hyvä joskus puhua ääneen, miltä nyt tuntuu, eikä vain todeta, että tilanne on nyt se mikä on, eihän sille mitään mahda. Tunteista puhuminen on meille kaikille vaikeaa, mutta ydessä sureminen ja vaikka itkeminenkin veisi asiaa eteenpäin. Ja minua ärsyttää hirveästi se, että he keskittyvät maalliseen eli siihen mitä minä hyödyin tästä, kuinka rikas minusta tulikaan. Kyllä itse mieluummin olisin pitänyt miehen, kuin saanut tietää paperilla maallisen omaisuutemme määrän, jota ei ainakaan niin kauan kuin anoppi elää, voi edes muuttaa rahaksi. Ja he ovat jopa antaneet neuvoja, miten minun tulisi toimia ja kenelle se miehen perintö kuuluu. Hyvin lohduttavaa tietää, että joku muukin kuin maistraatti valvoo tekemisiäni.

Katkeruus pukkaa pintaan! Toivon koko ajan, että joskus (pian) pääsen irti koko siitä suvusta, koska nyt minusta tuntuu, että miehen sijasta olenkin naimisissa koko suvun kanssa. Mutta niin kauan kun anoppi on elossa, olen navastani kiinni heissä, muodossa tai toisessa. Tämä nyt ei liittynyt aiheeseen, mutta tiedän, että niin kauan kun en käsittele tätä katkeruutta, niin kauan olen jumissa myös oman surutyöni kanssa.

Toivotaan, että jonain päivänä huomaamme päässeemme irti näistä ahdistavista ajatuksista ja voimme jatkaa elämäämme henkisesti vahvempina.

Marjukka

marjukka5 | 27.7.2007 klo 21:34:45