Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Re: Äidistä luopuminen

Hei,
Ole äitisi kanssa niin paljon kun pystyt. Itse menetin äitini kaksi vuotta sitten, olin itse silloin 17-vuotias äitini juuri täyttänyt viisikymmentä. Äiti sairasti pitkälle levinnyttä rintasyöpää, mitään ei ollut enää tehtävissä agressiivisesti levinneelle syövälle. Äiti menehtyi 7.5.2005. Vastoin omaa tahtoaan äiti vietti viimeiset päivänsä sairaalassa, hän oli liian heikossa kunnossa ja siskoni kanssa halusimme hänelle kivuttoman lopun. Minä jäi koulusta pois jo maaliskuun lopulta kun lähtö näytti väistämättömältä. Isäni menehtyi tapaturmaisesti kun olin pieni, äitini aina puhui miten olisi halunnut vielä kerran sanoa miten paljon hän isääni rakasti. Ja minäkin toivoin että silloin pienenä tyttönä olisin vielä kerran voinut sanoa miten paljon isä minulle merkitsi. Päätin, että tekisin parhaani äidin hyväksi. Kävin sairaalassa päivittäin. Vein äitiä pyörätuolilla ulos. Katselimme yhdessä heräävää luontoa, muuttolintuja, muistelimme isää. Ne lukemattomat kävelyt ulkoilmassa jäivät mieleeni lopuniäkseni.
Silitin äidin hiuksia, makasin hänen viereessään sängyllä ja kuuntelin hänen väsynyttä hengitystään, hieroin jalkoja, kosketin. Olin läsnä ja puhuin puhuin ja vielä kerran puhuin. Puhuin hänelle ylioppilasjuhlistani, opiskelusuunnitelmistani, mitä halusin elämältäni. Ja äiti kuunteli, niinkuin aina oli tehnyt.
Olin läsnä myös silloin kun äitini elämän liekki sammui. Loppu oli koruton, mutta uskon että rakastamani ihminen tiesi että olimme siskoni kanssa läsnä.


Olen äärettömän onnellinen siitä, että minulla oli rohkeus olla siellä äidilleni, kun hän sitä eniten tarvitsi. Äidin viimeisinä viikkoina minä halusin, että äiti tietäisi miten paljon häntä rakastin ja kunnioitin. Se oli minun tapani maksaa "velkani" äidille takaisin. Hän oli minulle esikuvani ja rakas äitini, jonka kanssa sain niin paljon hyviä muistoa. Tapa, jolla rakas ihminen nöyrtyi väistämättömän kuoleman edessä oli samaan aikaan ihailtava ja sydäntä raastava.
Suru ei koskaan lopu. En itke enää joka päivä, tilalle on tullut raastava tyhjyys, joka ei koskaan lopu.
Äidin kuoleman jälkeen muutin omilleni asumaan ja jatkoin elämääni. Äiti ei olisi halunnut, että jään yksin itkemään häntä. Uskon, että paras tapa on kunnioittaa hänen elämäänsä on jatkaa eteenpäin. Hän ei koskaan ole poissa,haluan uskoa että hän on edelleen läsnä jossain. Kaipaan häntä auttamaan valmistujaisissani, tulevissa häissäni, lasteni hoidossa. Kokemus on vahvistanut minua paljon. Musertavalle surulle ei pidä antaa periksi. Minä olisin vielä tarvinnut häntä. Joulun alla vietämme yo-juhliani ilman äitiä ja isää, mutta varma merkki elämän jatkumisesta on se, että 25-vuotias siskoni odottaa esikoistaan. Lasketuksi ajaksi osuu juuri se päivä, jolloin häitimme sai rintasyöpädiagnoosin 5 vuotta sitten.
Ensi jouluna, yo-juhlissanne skoolaamme minulle mutta mikä tärkeintä, nostamme maljan äitimme ja isämme elämille ja muistelemme heitä. Emme itke, vaan olemme iloisia että meillä oli heidät. Tiedän,että aika parantaa haavat. Musertavan surun tilalle vaihtuu syvä kiitoollisuus.

Yumiya | 17.8.2007 klo 19:57:13