Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Re: Äidistä luopuminen

Moi Elina,
minun äitini kuoli maaliskuussa 2006 levinneeseen keuhkosyöpään. Äiti joutui sairaalaan joulukuun puolessavälissä ja kuoli maaliskuun lopulla.

Kun äiti joutui sairaalaan, hän soitti minulle että olen täällä mutta ei mitään hätää. Hengitys ei kulje ihan kunnolla mutta ei muuta. Hänellä oli astma enkä osannut edes huolestua kunnolla. Olin sillä hetkellä Helsingissä opiskelupaikassani ja äiti parinsadan kilometrin päässä sairaalassa. Lähdin samana iltana kotipaikkakunnalleni. Seuraavana aamuna selvisi, että henkitorvessa oli kasvain, ja äiti joutui Kotkaan sairaalaan. Järkytys oli valtava, mutta en siltikään halunnut uskoa pahinta, vaikka tiesin sen oikeastaan sillä hetkellä. Äiti ei ikinä kertonut minulle mitään koetuloksista, siis ei yhtään mitään vaikka yritin kysyä. Hän ei halunnut puhua koko sairaudesta. Ajantajuni heittää kuperkeikkaa niiltä ajoilta, mutta kauan meni, ennenkuin hän kertoi, että syöpä on levinnyt luustoon. Ja äidillekin tämä oli uusi tieto, vaikka varmasti hän oli sen saanut kuulla jo diagnoosin ensi päivinä.
Hän siis siirsi sairauden täysin taka-alalle, löysin äidin kuoleman jälkeen paperin, jossa luki tarkka diagnoosi ja että syöpä oli levinnyt lisämunuaisiin ja luustoon. Kirjekuori oli avattu, joten äiti tiesi kyllä. Luulen, että hän ei vain haunnut tiedostaa sitä eikä kertoa minulle.

Tällä kaikella pohjustan sitä, että me ei äidin kanssa puhuttu mistään hyvin henkevistä asioista, vaan ihan tavallisista ja jokapäiväisistä jutuista. Asuin silloin Helsingissä, eikä minulla ollut mahdollisuutta käydä sairaalassa läheskään joka päivä. Ja tähän vaikutti myös se, että me molemmat halusimme vähän unohtaa koko jutun, olisinhan voinut olla menemättä kouluun ja majottua aina muutamaksi yöksi sairaalalle, mutta siitä olisi tullut sellainen tunne, että tämä on nyt oikeasti vakavaa. Mitä se olikin, emme vain halunneet myöntää sitä.

Äidin viimeisinä päivinä tajusin, että nyt oikeasti olen hänet menettämässä. Näin äidin viimeisen kerran maanantaina, hän kuoli keskiviikkona. Minun oli tarkoitus mennä sairaalaan taas torstaina. Sinä maanantaina itkettiin yhdessä ensimmäistä kertaa. Äiti toisteli, kuinka hän ei voi elää ilman minua. Halattiin ja pidettiin kädestä kiinni. Silloin tuntui käsittämättömän vaikealta lähteä sairaalalta ja painaa huoneen ovi kiinni. Muistan aina miltä äiti näytti, miten hän vilkutti viimeisen kerran ja melkein tiesin, että tämä on viimeinen.
Sitä epätodellisuuden tunnetta ei voi sanoin kuvailla, miltä tuntui kun tajusin, että nyt tämä on totta. Olin 23 vuotias, ainut lapsi ja äiti oli minulle maailman tärkein ikinä. Tuntui että elämältä tippui pohja pois.

Toivon sinulle kovasti voimia.. En osaa sen enempää neuvoa, kirjoitimpa vain oman tarinani ja haluan sanoa, että luulen tietäväni miltä sinusta tuntuu.

Lämpimin ajatuksin,
Emmy
Emmy | 19.8.2007 klo 12:07:43