Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Re: Pilviverhon taa

Lämmin kiitos kaikille osanotosta!

Kun lukee näitä viestejä täällä tulee välillä olo kuin joku kirjoittaisi minun tunteitani. Toisaalta on "helpottavaa" huomata, että omat tunteet etenevät kuin jotain valmiiksi kirjoitettua kaavaa. Ovat ns "normaaleja".
Olen myös aika peloissani noita Odessan ja Tulenliekin kuvaamista tapahtumista surutyössä. Luulen, että sitä verhoutuu kiireen ja arjen taakse. Suorittaa-suorittaa-suorittaa-ei ole aikaa antaa surun tulla. Ei muka ole aikaa käsitellä asioita ja rämpiä pohjamutia myöten. Mieli torjuu tietynlaiset ajatukset, näinollen ei anna mahdollisuutta hyväksyä. Tietyt mielikuvat lukkiutuvat johonkin lokeroihin vai tullaakseen jonain päivänä esiin: Sillä uskon ja toivonkin, että se suru tulee. Jonain päivänä se vain tulee, tai muuten olen pökkelö tunteeton suorittaja lopun ikääni. Asiat on käytävä läpi, kun vain uskaltaisi!!!

Minulla on myös eräs ystävä joka tajusi läheisensä poismenon pidemmän ajan kuluttua ja sairastui masennukseen. Toinen ystäväni isänsä menetettyään sairastui siitä n vuoden päästä paniikkihäiriöön. Ei turhia pelkoja siis. Mutta millä estää näitä asioita tapahtumasta, kun itse asiakin on niiiiiiin valtava, ettei sitä vain pysty käsittämään.

Yhä uudelleen ja uudelleen elän läpi isän sairastumisen vaiheita. Päivä kerrallaan etenen muistoissa viimeistä henkäystä kohti. Sekaan sekoittuu muistoja kaukaisemmasta menneisyydestä, ne itkettävät koska silloin tajuaa lopullisuuden, mutta myös naurattavat välillä, onneksi, ja onhan niiden muistojen tarkoitus tuodakin lämmin ailahdus rintaan. Silloin olimme kaikki terveitä, kaikki oli hyvin erilasiten elämänvaiheiden jälkeen. Olimme perhe. Lapsillani oli vaari ja mummi. Yhdessä touhusimme asioita. Katson isän kuvaa viimeiseksi illalla, hän on edelleen mukana iltarukouksessamme, aamulla silitän kehyksen pintaa. Ei järki ole mukana. En ymmärrä.

Olen itkenyt viimeisen vuoden aikana enemmän kuin elämässäni ikinä. Ja nyt sydän on kylmä, sen paikka on tyhjä. Välillä tunnen itseni todella tunteettomaksi. Olen vihainen, turhautunut ja pettynyt ja katkera. Välillä ikävöin, pengon asioita; onko jokin jäänyt huomaamatta. Kuitenkin isän poismenosta on vain kaksi viikkoa huomenna... Ajanjakso on kuin usvaa, asiat sekoittuvat.

Voimia kaikille kohtalotovereilleni <3!!!
Iskän tyttö | 27.10.2009 klo 16:44:24