Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Re: kirje rakkaalle...

Hei äiti ja isä.
Kuinka pitkä aika siitä onkaan. Äiti, sinut näin viimeksi reilu seitsemän vuotta sitten. Kuinka nuori olinkaan silloin, tuskin ymmärsin, että tämä on lopullista; kun sinut kannettiin talostamme ulos. Olen onnellinen että sait kuolla kotona, kiitollinen isälle, että hän jaksoi sinua hoitaa. Itselleni olen niin vihainen, syyllistän itseni kaikesta. Miksi en ollut kokoajan vierelläsi? Miksi en auttanut enemmän sinua ja isää? Miksi käyttäydyin vieläkin kuin murrosikäinen mukula (sellainenhan olinkin), vaikka näin että kuolet pian? Miksen jutellut kanssasi kuolemasta? Miksen surrut yhtä paljon kuin muut? Vai surinko? Miksi lähdit? Miksi juuri silloin, kun olisimme sinua tarvinneet? Vaikka ainahan me olisimme tarvinneet, ja tarvitsemme. Voi äiti, ihanaa kun olet läsnä. Niinkuin viime viikolla kun kävin jäällä kävelemässä, tunsin sen: sinä kävelet vierelläni... Sinä ja minä, äiti!
Äiti ikävöin sinua! Olisin halunnut oppia tuntemaan sinut paremmin, tuntea vielä aikuisena. Rakastan sinua yli kaiken... Ja vieläkin tuntuu siltä, että sinulle voi puhua ja sinä ymmärrät kaiken. Ehkä ehdimme vielä tutustua kunnolla toisiimme sitten joskus, mutta anna minulle voimia jaksaa vielä pitkälle, etten muserru nyt, etten luovuta. Kuolemassa saan heittäytyä sinun syliisi, tai Jumalan syliin, mutta kaikkihan me olemme yhtä, sinä ja minä ja isä ja koko suku ja kaikki maailman ihmiset ja luonto ja taivas ja Jumala... Ja kaikki Jeesusjututkin vaikken niitä osaa ottaa ihan oikeasti vakavissani... Mutta Jumalaa me olemme kaikki.

Isukki rakas. Anteeksi kaikesta. Siitä etten hyväksynyt ratkaisujasi. Etten hallinnut käyttäytymistäni. Etten kuolinvuoteellasikaan saanut sanottua mitä todella halusin, että rakastan sinua isä, rakastan, rakastan... Ettet voi jättää meitä, kun meillä ei ole äitiäkään. Minulla on ikävä... Koska näinkään sinut viimeksi? Onko siitä jo neljä vuotta? Keskellä kauneinta kevättä, muistan kun oli lämmin ja tuomet alkoivat kukkia... Voi kuinka nautitkaan luonnosta...

Mutta nyt on mentävä, tänne tulee ihmisiä, en halua näyttää kaikkia tunteitani tässä ventovieraiden keskellä. Hävettää ihan. Häpeä ja syyllisyys ovat kamalimpia tunteita. Voi auttakaa minut niistä yli... Onneksi pääsin eilen juttelemaan. Siitä tuli niin hyvä olo. Ehkä vielä joskus unohdan syyllisyyden kokonaan. Mutta teitä en unohda, kuinka voisinkaan, kun elätte minussa. Näette kaiken ja olette kokoajan mukanani. Kiitos siitä ja kaikesta, ja anteeksi, että... Kyllä, minä yritän.

Teitä rakastaen
tyttärenne (yksi heistä)
Emmiäinen | 16.3.2006 klo 11:13:12