Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Re: kirje rakkaalle...

Hei äiti

Minulla on valtava ikävä sinua, kuinka kehtasitkaan kuolla, kun olisin niin vielä sinua tarvinnut? Sinä olit lapsille se mummo, jonka luokse he mielummin aina lähtivät; "kumpaan mummolaan mennään? Sinne missä on pappa vai sinne missä ei ole?"

Tuntuu, että jäi paljonkin asioita puhumatta, sanomatta. Luulen kuitenkin, että tiedät kuinka paljon sinua rakastan ja kuinka tärkeä minulle ja perheelleni olit! Toivon ettet loukkaantunut, kun niin aktiivisesti ja avoimesti puhuin kanssasi sairaudestasi, lääkityksistäsi. Olithan sinä minun luonani ja lähellä kun lapsena sairastuin, aina liki aikuisikääni saakka kunnes sanoin ettei sinun enää tarvitse huolehtia kontrollikäynneistäni...

On mennyt reilu kuukausi, ja toisina päivinä tuntuu, että jo helpottaa, mutta sitten taas tulee niin valtava kaipuu ja ikävä sinua; ääntäsi, tuoksua, kaikkea mikä muistuttaa sinusta. Luulen että tämä kevät ja kesä, syksykin ovat yksiä elämäni vaikeimpia; elämäni jatkuu vaikket ole lähellä, on vain hyväksyttävä ettei mökillä puuhastele ja saunaa lämmittele äiti...

Kiitos sinulle, et puuttunut elämääni tunkeilevasti, lasteni kasvatukseen olit tyytyväinen, osasit olla lähellä auttamassa neuvoinesi jos niitä halusin ja tarvitsin. Sait minusta kasvatettua itsenäisesti ja terveesti ajattelevan naisen, ihmisen joka ottaa lähimmäiset huomioon, vaikkeivat he välttämättä olisi edes tuttujakaan. Ei näitä taitoja opettamalla opita; se tapakulttuuri ja lähimmäisen välittäminen huokui muuten sinusta, tavoista, teoista ja puheista.

Annoit minulle siivet, ja näytit suuntia, mutta et ohjaillut elämääni etkä yrittänyt sitä puolestani päättää, kiitos että opetit minut käyttämään omaa päätäni ja harkintakykyäni. Olit tyytyväinen ratkaisuihini, kiitos. Tosin viidennen lapseni synnyttyä olit tuumannut miehelleni, että eiköhän nämä alkaisi jo riittää...hauskaakin on ollut.

Meiltä jäi puuttumaan lukuisat metsäretket, jolloin olisit vielä voinut lisää opettaa mummon kultasille luonnon asioista, luonnon rikkaudesta ja kauneudesta. Siinä työsi jatkuu minun osassa, hyvälle mallille jo olimme päässeet! Marjaretkille menemme varmasti ensi kesänä, ja olet vahvasti mukanamme vaikket läsnä enää. Kasvituntijaa tosin ei enää ole, kait ostettava luontokirja mukaan niityille ja kedoille, jotta oikeat nimet kasveille minäkin löydän?

Opin, ettei elämä ole aina herkkua ja mene niinkuin haluaisimme, mutta elettävä on niillä eväillä mitä saanut on. Usein pahoittelin mielessäni sinun rankkaa lapsuuttasi adoptioäitisi mielivallan alla, siksi sinä ehkä olit niin salliva meille, omille lapsillesi.

Ihailen keskustelujasi mitä pidit isommille lapsillemme, tytöt vieläkin muistelevat ja nauravat kun annoit joulurahaa, ja sanoit että käykäähän ostamassa ne mustat rintsikat mistä olette haaveilleet, ja sitten tulette mummolle ne näyttämään! Ehdit nekin nähdä, ja sivussa lastenlastesi huiman kasvamisen ja kehittymisen, pikkuaskeleita aikuisuutta kohti. Mummona jätitkin suuren, korvaamattoman aukon lapsien elämään!

Rakastan sinua valtavasti, kait sen huomasit käynneilläni ja huolessani aina voinnistasi? Sanottua sitä en saanut, että rakastan, mutta niin lähellä ei ihmistä voi olla kuin minä olin, ellei aidosti ja syvästi rakasta äiti; sen tiedäthän!? Minun rintaani repii, kun en saanut sinua enää kotiin, se tuska ei aivan pian helpota...lohtuna pienenä se, että olimme luonasi, minä pedissä takanasi, kun viimeisiä elontunteja mentiin...ne olivat lopullisuudestaan huolimatta kauniit tunnit äiti, hitsaannuimme aivan uudella tavalla yhteen isän ja siskon kanssa. Nyt olemme pienempi perhe, mutta jollainlailla vahvempi.

Nyt on äiti huono päivä, itkettää paljonkin, rinnassa painaa valtava ikävä ja kaipuu!!! Sinä tiedät ajatukseni, tunteeni, olenhan useasti kirjoittanut sinulle päiväkirjaani. Nyt yritän saada otetta kaipuusta, koska en jaksa muutoin inhimillisesti olla läsnä lapsilleni, se pieninkin kun sinua itkee ja sanoo, että kun on mummoa ikävä, kun te on kuollut eikä enää voi olla mummon kaveli!

Rakkaudella; tyttäresi.
katelikuu | 13.3.2006 klo 14:09:07