Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.
Sururyhmä
yksin...
Oon muutamaan kertaan kommentoinut muiden keskusteluja mut nyt tuli sellanen olo että pakko kertoo oma tarinansa. Äitini sairastui kun olin 18 vuotias, eli 10 vuotta sitten. Opiskelin tuolloin hoitajaksi joten totuuden salailu oli aika turhaa. Aluksi sairaus ei ollut niin voitolla koska ennusteet olivat hyvät, tosin jokainen tällä sivulla tietää mitä hoitoja syöpään tarvitaan.Yritin siis elää elämäni parasta aikaa vaikka tiesin rakkaani kärsivän.Kuusi vuotta menikin ihan hyvin, mutta sitten tulikin pahempi diagnoosi. Levinnyt kaikkialle, ei keinoja. Reilu kaksi vuotta sitten annettiin elinaikaennusteet. päätettiin ettei äitiä jätetä sairaalaan vaan saa olla kotona kun isä sitoutui hoitaan ja itse olen hoitaja. Näin tehtiin kaikki järjestelyt, ja äidin viimeinen toive toteutui. Hän sai olla kotona loppuun saakka.
Voi kuulostaa että olen katkera tai pettynyt järjestelyihin, näin ei kuitenkaan ole. halusin itsekkin näin. En vaan kuvitellut että otan hoitajan roolin ja muutkin samaistuu siihen. Luulivat että tiesin mitä tein tai olin vahva ja järkevä. Otin sen roolin. Mut omaisen hoitaminen ei ole mitenkään verrattavissa työelämään. Olin aivan hukassa, aivan surun murtama. Mut työelämässä on pidettävä rooli päällä, mä tein näin kotonakin. Itse ammattini puolesta mietin olisinko voinut tehdä jotai, mitä olisi pitänyt tehdä toisin. Olisiko joku puolueeton ihminen osannut paremmin kun ei ollut tunteet pelissä.
Avopuolisoni ja suurin osa ystävistäni luulee että olen sinut asioitten kanssa ja kaikki on hyvin. Maailmani hajoaa käsiin. Menetän kohta parisuhteeni kun köperryn omiin oloihini. En itke hänen edessään. Kiukuttelen tai menen suihkuun itkeen. Ystäväni ehkä ymmärtäisivät mutta kaikilla on omatkin huolensa. En voi enää itkeä, en avautua kun asiasta on kulunut jo kaksi vuotta, ylikin. Avopuolisoni tai ystäväni ei ole koskaan menettänyt ketään läheistä lukuunottamatta isovanhempiaan joten kukaan heistä ei ymmärrä mitä tunnen. Ei ole ketään aikuista kenelle puhua tai kenen puoleen kääntyä. Ei ole siskoa, ei sukulaista, ei ketään. Tunnen että hukun tähän taakkaan. Olen niin vihainen että se ainoa ihminen jolle olisin voinut puhua, oli äitini. Kohta alkaisi oleen jo aika perustaa perhettä, mutta miten ikinä olisin vastuuntuntoinen ja vakaa äiti lapselleni kun tunnen mitä tunnen ja salaan mitä salaan. Muistan ikuisesti miten poikakaverini hautajaisten jälkeen sanoi ettei tämä vaikuta meidän parisuhteeseen. Kuten tiedätte, tämä vaikuttaa läpi elämän. Häissä ei ole äitiä, vauvalle ei ole mummua, kukaan ei auta vaikettein lomakkeitten kanssa, kukaan ei kuuntele raivonpuuskia suuttumatta...jne. Multa ainakin vietiin puolet elämästä. Pahinta edelleen on se vihankaltainen tunne mitä tunne äitiäi kohtaan kun jätti mut tänne yksin...tai lähinnä viha sitä kohtaan mikä vei multa äitini!
- yksin...kaipaava
- Re: yksin...midnightexpress
- Re: yksin...Sininen8
- Re: yksin...marathon
- Re: yksin...yksilö
- Re: yksin...Tulenliekki
- Re: yksin...violet
- Re: yksin...kaipaava