Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Re: suru ei ota laantuakseen...

Hei kukkaveera,

minulla on hyvin samanlaisia tunteita kuin sinulla. Minun äitini kuoli 30.12.2005. Hän oli 58, ja täyttäisi 31.3. 59. En ollut hänen kanssaan, kun hän lähti pois tästä maailmasta. En tiedä olisinko ehtinyt, minulle kyllä soitettiin klo 9 aamulla, että kohta on se hetki. Olin juuri ulkoiluttamassa äitini koiraa ja ajattelin, että en voi tehdä siellä mitään ja olihan äitini mies hänen kanssaan. Äiti kuoli sitten klo 9.30. En tiedä olisiko minun pitänyt lähteä siltä seisomalta ajamaan kaahaten Terhokotiin, jotta olisin ehtinyt. Asia ei minua vaivaa, joten kait kaikki sitten meni niin kuin pitikin.

Tiedän tuon kateuden tunteen. Se on vaivannut minua pitkään ja tuntuu, että en pääse siitä eroon. Olen kateellinen ja välillä kait vihainenkin siitä, että minulla ei ole äiti elossa. Isän kanssa pidän hyvin vähän yhteyttä. Olen kateellinen myös siitä, että tyttäreni (pian 11 kk) ei saa tutustua ihanaan mummoonsa niin kuin muut tuttavaperheiden lapset. Mieheni vanhemmat ovat meille aika etäisiä ja näemme harvoin, joten pelkään, että tyttäremme ei koskaan tutustu kunnolla edes niihin isovanhempiin, jotka ovat elossa ja asuvatkin aika lähellä.

Olen itse tyhjentänyt äitini asuntoa koko maaliskuun ajan. Minäkin olen ainut lapsi ja äiti oli yksinhuoltaja. Nyt vihdoin ja viimein tavarat alkavat olla järjestyksessä. Loppu viikosta tulevat keräyksestä hakemaan. Oma kotini on kyllä täysin kaaoksessa, kun olen äitini tavaroita tuonut meille. Minne kaikki rakkaat esineet ja tavarat oikein mahtuvat? Tämä kuukausi on ollut todella raskas. Suru on jotenkin niin pinnassa juuri nyt. Toivon ja uskon, että kevään ja kesän tullessa suru helpottaa ja muuttaa muotoaan.

Toivon sinulle paljon voimia ja jaksamista. Jos yhtään lohduttaa niin meitä on niin paljon, jotka ovat joutuneet käymään läpi saman surun ja ikävän. Vaikka tietenkin jokaisen suru ja sureminen on erilaista, mutta minä ainakin saan tavallaan voimia siitä, että on muitakin, en ole yksin.

Kyynelsilmä | 27.3.2006 klo 11:02:51