Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Re: nyt se sitten tapahtui

Raskas on ollut teidänkin taival...osanottoni sinulle.

Itse saatoin myös äitini kädestä pitäen "rajalle". Meidän taival syövän kera oli murto-osan teidän taipaleesta, en tiedä oliko niin lopulta hyvä vai huono. Asia, jota voi pohtia niin monelta kannalta.

Itsellenikin ovat tuttuja nuo kuvailemasi tunteet. Katsoessani äidin tuskaa ja huonoaoloa toivoin hänen tähtensä pikaista pois pääsyä, mutta itsehän ei rakkaasta olisi millään halunnut luopua. Niin kovasti olisimme kaikki vielä äitiä tarvinneet...

Kuoleman jälkeen tuli ainakin minulle turta ja tunteeton olo, kunnes itku pikkuhiljaa lähti tulemaan. Sekin kuuluu asiaan, tunteet tarvitsevat hiukka aikaa ns. uudelleen järjestäytymiseen tuollaisen "trauman" jälkeen.

Nyt, kun kuolemasta on kulunut muutama kuukausi, niin en sanoisi surun hellittäneen...se on vain muuttanut muotoaan. Itku tulee hiukka harvemmin, mutta sitäkin syvemmältä. Yritän välttää suruun jumiamista muistamalla miten äitini toivoi meidän kaikkien jatkavan elämäänsä. Täytyisi muistaa nauttia elämästä tässä ja nyt eikä jäädä liiaksi kiinni menneeseen. Toki aluksi tuntui vaikealta, epäreilultakin äitiä kohtaan, että meidän muiden elämä jatkuisi ns. normaalisti äidin kuoleman jälkeen. Tosiasia silti on, että elämä jatkuu...ei toki enää samanlaisena, vaan moinen menetys jätti syvän jäljen meidän kaikkien elämään.

Uskon, että sinullakin aika tekee tehtävänsä. Surulla on oma aikansa ja sitä on turha hoputtaa. Jonain päivänä vain huomaat tuskanmöykyn hiukka helpottaneen palleassasi ja tilalle on tullut kauniita muistoja, jotka tosin nekin itkettävät...mutta erillalailla kuin tuska ja menetys.

Voimia sinulle surun polullesi.
kaamos | 16.3.2008 klo 08:32:27