Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Lähipiirissä syöpäpotilas

Re: Toivottomuuden tunteet

Olen ollut kanssasi melko samanlaisessa tilanteessa, Arcadia. Äitini sairasti syöpää, ja asuin suht kaukana perheestäni, eikä minullakaan ole omaa perhettä. Tosin äitini diagnoosista ehti kulua n.3,5 vuotta ennen kuin hän nukkui pois vähän aikaa sitten...joten sairauden alkuvaiheessa ehdin vielä olla kotonakin perheeni luona.

Vierailin kuitenkin mahdollisimman paljon äitini luona, vaikka rankkaa sekin oli, kun yritti aloitella omaa elämää muualla. Ymmärrän, että sinulla on nyt vaikeaa elämässäsi. Yritä kuitenkin jaksaa ja muista myös purkaa tunteitasi jotenkin ja jollekin. On hienoa, että pystytte puhumaan asiasta perheesi kanssa. Itseäni ahdisti sairauden aikana, kun asiasta ei paljon puhuttu enkä aina tiennyt missä mennään...varmaan itseänikin pelotti kysellä liikaa. Luultavasti äiti vain yritti suojella lapsiaan, mutta välillä elämän jatkuminen niin "normaalina" oli ahdistavaa...ja nyt harmittaa, etten yrittänyt enemmän kysellä ja olla tukena. Toivoin vaan aina niin kovin, että äiti parantuisi, ja yritin luottaa siihen, vaikka tilanne ei hyvä ollutkaan...

Oma elämänikin jatkui suhteellisen normaalina äidin sairauden aikana: jatkoin opiskelujani. Mitään lääkkeitä en käyttänyt, enkä vieläkään osaisi oikein käyttää..rankkaa tämä on ollut, ja kaikkein vaikeinta oli seurata vierestä äidin kamppailua. Sairaslomaa sain äidin parina viimeisenä päivänä, kun tila romahti niin kovin, etten olisi töihin kyennyt. Mutta äidin pois lähdön jälkeen olen taas ollut töissä, ja se on kyllä tuonut jotenkin muuta ajateltavaa, vaikka tuntuu niin vaikealta vain jatkaa elämää.

Älä menetä toivoasi! Toivon sinulle jaksamista ja voimia.
violet | 30.6.2007 klo 21:48:56