Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Lähipiirissä syöpäpotilas

Re: Toivottomuuden tunteet


Kannattaa pitää koko ajan mielessä, että jokainen syöpäsairaus etenee yksilöllisesti. Haimasyövän "huono maine" ja lyhyet elinajanennusteet johtuvat jossain määrin myös siitä, että valtaosa havaitaan todella myöhään, jolloin sairaus on levinnyt laajalti elimistöön ja aikaa on jäljellä vain viikkoja. Koska näitä ihan viimeisen vaiheen sairastuneita todetaan ja tilastoidaan määrällisesti paljon, ne vaikuttavat lukuihin alentavasti.

Puolisoni haimasyöpä todettiin reilu vuosi sitten, leikkausta yritettiin, mutta kasvaimen kiinnittyminen isoihin verisuoniin esti kasvaimen poiston. Sytostaattihoitojen myötä saimme kuitenkin todella upean liki vuoden jakson, joista erityisesti ensimmäisen puoli vuotta elimme lähes "normaalisti". Teimme jopa vielä yhden yhteisen ulkomaanmatkan hoitotauon aikana, reissasimme kotimaassa ja vietimme paljon aikaa sekä yhdessä että läheisimpien ystävien kanssa.

Sytostaatit tehosivat varsinaiseen kasvaimeen hyvin, mutta etäpesäkkeiden osalta ei hoitovastetta enää saatu. Myrkkyjen tehoaminen on yksilöllistä ja niillä pystytään joissakin tapauksissa hidastamaan sairauden etenemistä, vaikka etäpesäkkeitä olisikin. Yhdistelmähoidot voivat olla tosi rankkoja, mutta parhaimmillaan niillä saadaan kallisarvoista lisäaikaa. Tärkeintä on siis elää tätä hetkeä ja ylläpitää toiveikkuutta, koska tulevaisuuteen voi vakavasta sairaudesta huolimatta mahtua myös paljon hyvää.

Meillä mennään nyt valitettavasti aika loppuvaiheissa. Parantavista hoidoista on luovuttu joitakin viikkoja sitten ja nyt yritetään vain selviytyä - edelleenkin päivä kerrallaan. Erityisen tuskalliseksi tilanteen tekee se, että puolisoni on haimasyöpään sairastumisen suhteen tilastopoikkeama sairastuttuaan neljänkymmenen vuoden nurkilla. Itse puolestani olen jäämässä leskeksi reilusti alle nelikymppisenä.

Olen hakenut nyt ihan suosiolla sairaslomaa. Vielä alkuvuodesta työ oli jonkinmoista terapiaa ja piti minua osaltaan kasassa. Nyt olen myöntänyt itselleni, että minun ei tarvitse yrittää olla superihminen ja suoriutuja, vaan eräänlaista vahvutta on myös se, että uskaltaa myöntää oman heikkoutensa.

Olin sairaslomalla myös silloin, kun puolisoni sairaus todettiin. Ensivaiheen järkytyksen käsittely vaatii oman aikansa. Reaktiosi kuullostavat niin valitettavan tutuilta... Lääkkeitä minulle on tarjottu sekä silloin että nyt, mutta itse en ole niitä halunnut. Mietoja nukahtamislääkkeitä kannattaa tosin miettiä, jos valvoo useita öitä peräkkäin. Itse nukun yleensä viimeistään kolmannen yön, jos olen kaksi edellistä valvonut.

Keskusteluapua ja ammattilaisten tukea (psykiatri, psykoterapeutti jne.) sitävastoin olen hyödyntänyt todella paljon. Syöpäyhdistyksen kautta löytyy tukiryhmiä syöpäpotilaiden läheisille ja niistä olen kuullut paljon hyvää, itse en ole jaksanut kuitenkaan isompaan vertaisryhmään ainakaan vielä lähteä.

Jos sinulla on hyviä kuuntelijoita ystävinä, he nousevat nyt erityisen suureen arvoon. Puhuminen helpottaa, vaikka välillä koskee niin, ettei pysty edes puhumaan. Joskus on helpompi kirjoittaa kuin puhua, joten sähköpostiystävät ovat hekin kullanarvoisia. Tai sitten voit kirjoittaa ajatuksiasi paperille ihan vain itseäsi varten, auttaa yllättävän paljon ainakin minua. Itke, kun siltä tuntuu - kyynelten puhdistava vaikutus on tullut testattua omakohtaisesti sekin.

Vastauksestani tuli näköjään aikamoinen vuodatus ja enemmänkin kertomus omasta tilanteestani ja siitä selviytymisestä. Jokainen meistä läheisistä joutuu kuitenkin valitsemaan oman tapansa selviytyä, joten näistä valinnoistani saat toivottavasti vaihtoehtoja ja vinkkejä oman selviytymistiesi etsintään.

Voimahalauksia sinulle.

Bee | 29.6.2007 klo 22:20:40