Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Lähipiirissä syöpäpotilas

Re: Miten puhua kuolemasta?

Hei

Kuolemasta puhuminen on hirvittävintä, mitä olen joutunut kohtaamaan. Hoidon miestäni (kuoli 41-vuotiaana kodissamme vatsasyöpään, minä ja 6-ja 7 -vuotiaat lapsemme jäimme häntä kaipaamaan) kodissa loppuun asti, hoitoaikaa oli diagnoosista alkaen 5 kuukautta, saattohoitoa 7 viikkoa.

Hän itse otti esiin asian, ettei tule selviämään pitkään. Ensin ajattelimme, että hoitojen myötä meillä olisi vuosikausia yhteistä aikaa. Kun hoidoista oli pakko luopua (yksi kuuri ehdittiin antaa), mieheni alkoi puhua myös tästä vaihtoehdosta. Lapsillemme sanoimme melko pian, ettei iskä enää parane, tuolloin ei muuta. Kun hänen kuntonsa heikkeni, en enää päästänyt lapsia iskän huoneeseen muuta kuin kurkkaamaan (viimeisien 5 päivän ajan).

Mieheni oli hyvin realistinen kuolemansa suhteen, hän suunnitteli hautajaisensa, antoi ohjeita niiden järjestämisen suhteen, halusi 10 päivää ennen kuolemaa, että pappi tuli pitämään kotiin ehtoollisen. Tätä ennen hän ei ollut mitenkään uskovainen, kuin normaalilla, muutaman kerran vuodessa kirkossa käynnin verran. Papin ehtoollisen jälkeen hän jotenkin rauhoittui, sitä ennen olleet hengitysvaikeudet helpottivat, hän sanoi myös minulle, ettei jaksa enää sairastaa.

Kuolemasta puhuimme niin usein, kun hän halusi, aivan niillä sanoilla, kuin se todellisuudessa on. Se varmasti helpotti häntä, kun en yrittänyt saada hänen ajatuksiaan muihin asioihin, vaan puhuimme hyvin realistisesti. Hän myös sanoi, että hänellä on hyvin ikävä meitä jo etukäteen, mutta hän uskoi jälleennäkemiseen. Kerroin hänelle, että tapaamme vielä, mutta hän menee edellä.

On hirvittävää todeta puoliso kuolleeksi, mutta silloin ajattelin, etten toivoisi enää yhtään kivuliasta, syömätöntä ja juomatonta, hyvin raastavaa päivää hänelle lisääkään. Erittäin ristiriitainen asia.

Lapset ovat jälkeenpäin vasta nyt (aikaa kuolemasta syyskuussa tulee 1 vuosi) alkaneet hiukan kysellä, miksei iskä saanut lääkettä jne. Olen yrittänyt kertoilla sen verran, kun lapsen mieli pystyy käsittämään ja puhumme päivittäin hyviä, hauskoja muistoja iskästä.

Tätä kokemusta ennen en edes miettinyt kuolemaa, mutta nyt olen joutunut tutustumaan myös tähän aiheeseen. Tuntuu siltä, että jotain varmasti siirtyi jonnekin eli kyllä ihminen on niin vahva kokonaisuus ja kuollessa jää jäljelle vain rasittunut vartalo, että uskon sielun siirtymiseen nykyisin.

t. Marathon
marathon | 21.7.2008 klo 07:57:20