Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Re: ... ja ei kuitenkaan

Huomenta<3
Luin kaikki viestisi läpi ja ajattelen sinua täällä aamun hetkenä... <3

Olit kirjoittanut ihanan runon,jossa kiitettiin sanoista jotka sain ja kaikesta mitä hän toi elämääni...kyyneleet tulivat silmiini...en ollut sitä ennen nähnyt.
Kiitän minäkin pienen tyttöseni ihanista sanoistakin,jotka elävät nyt meidän arkitouhujemme keskellä puheissamme.
Menemme ostamaan "tissiviilejä" murkkutyttöstemme kera, painava sana kun ilmoittaa jostakin asiasta,että se on nyt niin,tätä olen mieltä... on:
piste com!(kädet puuskassa ilmotti,ettei enää syö).
Nostetaan jotain painavaa ja todetaan:uppaa!kuten Pinsku.
Niin paljon ihania muistoja,jotka alussa raastavat kuin riivinrauta sielua ja värisevää itkevää sydäntä!

Mutta jotka muuttuvat ajan myötä kullankalliiksi muistoiksi,aarteiksi,jotka eivät koskaan katoa,vaan kirkastuvat sinne saakka, kunnes kohdataan rakkaamme kera <3

Minäkin halusin kuolla...
Pyysin Jumalalta syöpää itselleni,että pääsisin lapseni luokse.
Kuinka itsekästä äidiltä,jolla on kolme muuta,jotka tarvitsevat minua.Ja joita silti tuskassani rakastin...
Mutta se on vaan tunne.Tunne,jonka saa tuntea.Tunne,jonka saa sanoa ääneen,koska on niin suuri ja kipeä ikävä!Ei sitä ymmärtää voi hän,joka ei rakastaan ole joutunut hautaamaan.Hän,joka ei ole seisonut avoimella haudalla heittäen varoen viimeiset unihiekat arkulle epätodellisin,niin rakasvavin ja raskain sydämin...Tai laskenut viimeiset kukkaset rakastamansa ihmisen arkulle...ja kantanut hänen uurnansa hellästi ja varoen hautaan.Hautaan.
Niin lopullista...Siitä hetkestä alkoi minun kovin surutyöni..."tuska joka yhä tulee kohti,murhe,joka epätoivoon johti..."

Pikkupikkuhiljaa kuolemankaipuu hellitti...Tajusi vaan heidät, selvemmin ja kiitollisin sydämin,ketkä minulla on yhä.Rakkaat,jotka saan yhä pitää lähelläni.

Ajattelin tuota kirjoittamaasi,kuinka joskus vastailu on vähäistä.En minäkään aina,monelta vastauksia ole saanut,mutta ne muutamat,jotka osanottoviestin jälkeen ovat vastailleet tunteisiini ja kaipuuseeni ovat tärkeitä.Itse pohdin sitä,ettei ole sanoja meillä surevillakaan kuin omasta elämästä ja kokemuksesta käsin.En minäkään uskalla mennä sanomaan,kuin lapseni kuolemasta.Minullahan on yhä mieheni.Meille lapsemme menettäneille taas ei osaa kestävintä lohdunsiltaa rakentaa pahimman yli kuin toiset saman kokeneet.

Silti nyt rohkenin vastata siulle <3
Minäkin yritän lukea aina kaikki viestit,kun vaan ehdin äitinä ja monessa mukana olevana ihmisenä...
Moneen viestiin tahtoisi vastata ja mun idea lukee kaikki vistit,kun ehdin onkin se,että edes rukoilen hänen puolestaan ken juuri nyt on niin tuskissaan rakkaan ikävässään...

Muuta ei aina voi ja ehdi.Mutta ajatus,rukous kiitää yli satojen kilometrienkin hetkessä.On voimanasi juuri silloin,kun sinun puolestasi rukoillaan.
Minä uskon näin ja olen saanut paljon elämääni lohtua ja uskallusta avata silmäni aamuisin.Jo siinä niin lohduttoman tuntuisessa suruni alussa elokuussa 2005.

Toivon ja pyydän sinulle Taivaan Isän vahvoja käsivarsia,joille saat uupua ikävissäsi...Hän kantaa kyllä.Antaa voimansakin joka hetkeen...

Pyydän sinulle päiviisi pieniä ihmeitä,jotka kantavat juuri sen tuskan hetken yli.Ja pyydän sinulle silmät nähdä ihme,joka juuri siinä hetkessä sinulle lahjoitetaan.Pyydän sinulle rakkaita läheisiä,mutta myös yllättäviä,vieraita enkeleitä,jotka antavat sinulle iloa ja voimaa rakkaudellaan ja huolenpidollaan.

Tänään erityisesti sinua siunaan...
niin minäkin lasken elämää Pinjani kuoleman jälkeen.Päivä,viikko,kuukausi ja niin edespäin...
Nyt vuosi ja pian puolitoista...11.2.

Sinulle ja kaikille meille surumme kanssa elämään opetteleville lohdun laulun sanat Anna-Mari Kaskiselta:

"Kaikki menneet murheelliset päivät,
itkut, jotka itkemättä jäivät,
suru, jota lievitä ei kukaan,
kipu, joka aina tulee mukaan,
tuska, joka yhä kulkee kohti,
murhe, joka epätoivoon johti,
kyynel, joka poskille ei juokse:
Kaikki, kaikki kootaan isän luokse.

Kerran vielä merkityksen saavat
kaikki itkut, kaikki lyödyt haavat.
Aika kutoo suurta salaisuutta:
Kivun kautta Jumala luo uutta.
Mikään vaihe ei voi mennä hukkaan.
Kyyneleetkin puhkeavat kukkaan.
Vaikkei silmä vielä nähdä saata
tuskakin on toivon kasvumaata..."

Lämpimin aamuajatuksin lumisesta Kymenlaaksosta<3
Marju
pinjaenkeli | 28.1.2007 klo 05:22:33