Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Re: Hyvää matkaa

Hyvää huomenta Bablo ja muut kohtalotoverit.

Eipä kestä, Bablo. Kiitos kun kerroit tarinaasi lisää. Huh, onpa sinullakin ollut tosi rankkaa, kun olet noin monta menetystä kokenut lyhyessä ajassa.

Mekään emme ehtineet äitini luokse. Itse asiassa olimme hänen luonaan päivää ennen ja isä vielä illalla meni takaisin. Minun ja mieheni piti lähteä kotiin kissaa hoitamaan (kissamme yli 12 v, säännöllinen lääkitys) ja minä äidille sanoin, että en millään haluaisi lähteä, mutta varmaan sinä ymmärrät, että on pakko. En olisi halunnut lähteä, koska sisimmässäni tiesin, etten enää näkisi häntä elossa. Mistä senkin tiesin, en tiedä. Muistan, kun sanoin äidille, että me lähdetään äiti nyt ajamaan kotiin. Äitini yhtäkkiä oikeen heräsi ja sanoi, että ok ja moi moi. Muuten hän siis oli henkisesti jo jossain muualla enimmän osan aikaa. Seuraavana aamuna isäni soittaa ennen yhtätoista sitten, että äitiä ei enää ole. Hän oli ollut juuri lähdössä katsomaan, kun hoitaja oli soittanut ja sanonut, että äiti oli kuollut noin tuntia aiemmin. No, mä päätin sitten, että lähdemme heti seuraavana päivänä isän luo takas järjestämään äitini hautajaisia. Olen kuitenkin hyvilläni siitä, että saimme vielä nähdä hänet ja siksi ehkä hän sitten lopulta antoi itselleen luvan lähteä. Jäi kaunis muisto.

Minultakin on tosiaan kuollut läheisiä. Ainoa mummoni kuoli 89 v v. 2003 (ei syöpään, vaan vanhuuteen), sitten äitini ja kuukausi sitten kälyn miehen isä 93 v. Mikään ei oikeastaan valmista etukäteen oman vanhemman kuolemaan. Se muuttaa kaiken.

Ai no et kuule ole yksin. Minun vanhempani ovat molemmat ainoita lapsia, itse olen ainoa lapsi ja lapseton (vastoin omaa tahtoani). Onneksi äidin puolen suku on aika suuri ja minulla on paljon pikkuserkkuja ja äidillä serkkuja. Olen heihin päin ollut yhteydessä. Äidin äidin yksi sisko on vielä elossa, myös dementoitunut ja asuu hoitokodissa. Kyllä tässä löytyisi monia syitä katkeroitua, mutta en jaksa oikeastaan kuluttaa energiaani siihen. En enää ainakaan. No tietysti välillä kirpaisee aika pahasti, kun joku puhuu äidistään tai kun äitejä ja tyttäriä vaikka kaupoilla yhdessä.

Elämä jatkuu ja vaikeinta onkin se alkuaika ja ensimmäinen vuosi. Eka viikko ja ekat kuukaudet. Ainakin minulla oli kova suru, ikävä ja tyhjyys, vaikka tiesin, että äidilläni on nyt hyvä olla. Itkin paljon ja töissä ajatukset harhailivat tämän tästä vaikka kuinka yritin keskittyä. Nyt kun äidin kuolemasta on kulunut yli 7 kk, niin vasta oikein ymmärtää mitä se konkreettisesti tarkoittaa. Silti, elämä jaksaa yllättää ja olen saanut paljon tukea äidin puolen sukulaisilta, sekä isän että äidin puolelta.

Uskon, että äitini istuu pilven reunalla ja hymyilee. Hän aina kehotti minua olemaan yhteydessä sukulaisiin ja tiesi, että minulla on kova halu ymmärtää oma menneisyyteni. Uskon myös, että hän puuttuu tarvittaessa asioihin, jos niin on, mutta muuten seuraa minua ja isääni taustalta. Hän kulkee rinnallani, sen tiedän ja tunnen.

Jaksamista sinullekin Bablo ja kovasti voimia sinulle.
Siipi maassa | 15.3.2011 klo 07:21:06