Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Re: Hyvää matkaa


Hei. Kiitos osanotosta!! Isäni kuoli 1.3 tiistai aamuna. En kerennyt hänen luokseen mutta hänen rakas kumppaninsa piti kädestä kiinni. Sain hänet rauhoiteltua, kun hän minulle soitti 10:40 että nyt se on menoa ja oli aivan hädässä. Kehotin häntä vain istumaan isäni viereen, ottamaan kädestä kiinni ja antamaan isälle lupa lähteä. Hän laittoi vielä pyynnöstäni isän korvalle puhelimen, jossa kerroin kuinka häntä rakastan. Siitä n. 5min ja isä nukkui pois. Minun tekstini isäni kuolinilmoituksessa oli seuraavanlainen. "Isä, kaikkeni eteesi tehnyt mä oisin, jotta luonamme olla sä voisit. Mutta näin oli luoja päättänyt sen, sydämes lyöntisi viimeisen. Nyt kauniit muistosi sydämeeni talletan ja niitä aina mukanani kuljetan. Nuku rauhassa isä rakas. On niin ikävä" Yhtäkkiä keittiössä nämä sanat tulivat mieleeni kun ajattelin mitä haluaisin isälle vielä kertoa...
Elikkä isäni sairastui ruokatorvensyöpään tarkalleen vuosi sitten. Meillä on samana päivänä synttärit eli 9.4 ja olimme järjestelemässä ja suunnittelemassa isälle 50-vuotis juhlia kun tieto syövästä tuli. Päätimme juhlia siirtää, koska ei ollut tietoa olisiko isä silloin juuri leikkauksessa, jossa ruokatorvi poistettaan ja tilalle tehdään omasta mhalaukusta uusi ruokatorvi. Leikkaus oli huhtikuun lopulla. Ja meni loistavasti vaikka vaikea leikkaus olikin. Ja vielä ironista että isän oma luokkakaveri kouluajoilta isän leikkasi.
Nyt oli tarkoitus juhlat pitää keväällä, kun tosiaan isä sai niinsanotut terveen paperit joulukuussa. Juhlat jäi pitämättä ja tuskin vietän enään koskaan omiakaan synttäreitä kun tapana oli aina yhdessä synttäreitämme juhlia...
On minulla onneksi hyvä tukiverkosto ympärillä ja perhe. Ja olen käynnyt puhumassa myös ammattiauttajan kanssa koska tässä 4 vuoden aikana on nyt ollut 4 läheisen kuolemaa. Ensin 2004 isänisä, rakas pappani joka minua hoiti yhdessä mummuni kanssa kun isä joi ja äiti oli töissä ja silloin asuimme niin että isä, äiti ja minä tässä isommassa paritalon päässä ja mummuni ja pappani isän puolelta asuivat talon toisessa päässä. Nythän tilanne on se että minä perheeni kanssa asumme paritalon isolla puolella ja isäni sitten toisella puolella taloa, tai siis asui. Niin siis pappani, joka minua paljon hoiti ja kasvatti kuoli 2004, hyvä ystävämme tappoi itsensä 2008, äidinisä myös rakas pappani kuoli 2010 jouluna ja nyt isä.
Ja jotta tilanne menisi velä sekavammaksi niin isäni oli ainut lapsi ja hänen äitinsä mummuni on dementoitunut eikä muista asioita kun hyvin vähän aikaa. Hän ei ymmärrä isän kuolemaa, koska ei edes muista poikaansa kuin ajoittain. Itkin häntä vasten ja hän koitti lohduttaa ja vähän ajan päästä taas hän kyselee mikä itkettää ja taas kerron isän kuolemasta ja taas itketään...Hän asuu palvelukodissa ja on ainut joka minulla on isäni puolelta enään jäljellä. Nyt hänestä koitan huolehtia parhaani mukaan, koska hän yhdessä pappani kanssa hoiti minua pienenä.
Ja kyllä, olen niin kiitollinen kuluneista vuosista jotka saimme olla yhdessä isän kanssa hänen raitistumisensa jälkeen. Avopuolisoni kysyikin, että olisiko sinulla helpompaa jos isäsi olisi kuollut silloin viinaan 2004. Kerroin ettei missään nimessä! Olimme silloinkin läheisiä mutta nyt jäi vain niin paljon kauniita muistoja, koska isä todella nautti elämästään, lapsenlapsistaan ja työstään. HÄn alkoi tekemään kylpytynnyreitä ja oli niin innoissaan viime vuosina kun sai tehdä puutöitä joista todella nautti...Kun hän sairastu, isä sanoi että jos ei jaksa sahata sytostaattihoitojen aikana niin hän neuvoo minulle miten homma toimii jotta voisin häntä sitten autella. Mutta isä kesti hyvin sytostaatit eikä tukkakaan lähtenyt ja työhommat jatkui. Sairaus vain jatkoi kaamealla tavalla etenemistään ja salakavalasti ja sitten kolmessa viikossa vei isän...
Olenko katkera? Olen! Mutta myös onnellien isän kipujen loppumisesta, hänen "uudesta" elämästään joka alkoi 6-vuotta sitten ja niiden tuomista muistoista. Ja uskon että katkeruuskin elämää kohtaan häviää ja aina se mielestä katoaakin kun lasteni touhuja katselen. He ovat terveitä ja eloisia ja heillä oli täydellinen pappa, joka antoi kaikkensa ja teki kaikkensa heidän vuokseen...ja myös minun...
Ja voimia sinulle!!!
Bablo | 14.3.2011 klo 23:58:03