Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Re: Hyvää matkaa

Hyvää huomenta.

Bablo: Minäkin kukun täällä keskellä yötä ja kertomuksesi pysäytti. Otan syvästi osaa isäsi kuolemaan. Luin tarinasi ja se oli hyvin koskettava. Milloin se tapahtui?

Oma äitini kuoli yli 7 kk pitkälle edenneeseen kohtusyöpään. Olen erinäisistä syistä ollut poissa täältä, mutta 11.3.2011 aktivoiduin. Silloin oli äidin kuolinpäivä, kova ikävä, suru ja tyhjyys. Minun tarinani löytyy saattohoito- ja sururyhmä-osiosta viime elokuun kohdalta, jos luet niitä taaksepäin.

Onko sinulla minkäänlaista tukiverkostoa (sukulaisia tai ystäviä) keiden kanssa voisit jakaa tätä asiaa? Jos ei, niin tämä on yksi paikka. Oletko harkinnut ammattilaiselle juttelemista tästä isäsi kuolemasta?

Sen verran voin sinulle kertoa omasta kokemuksesta, että varmaan eka viikko ja ekat 3 kk olivat tosi vaikeita. Toisaalta ne menivät käytännön asioita hoitaessa, kun oli hautajaiset, perunkirjoitus ja perinnönjako. Minunkin äidin kuolema tuli monelle sukulaiselle yllätyksenä, koska äitini halusi sairastaa rauhassa eikä siitä tiennyt kuin ihan lähimmät. Siis minä, isäni ja mieheni ja muutama muu valittu ihminen. Muille kerroimme isäni kanssa sitten äidin hautajaisten jälkeen ja osa sitä ihmetteli, että miksei olla kerrottu. No siksi ei kerrottu, koska tämä oli äitini viimeinen ja kirjallinen tahto. Hän halusi sairastaa rauhassa ja tulla haudatuksi läheisten läsnäollessa. Itse asiassa isäni olisi halunnut kutsua hautajaisiin yhden äidin hyvän ystävän, mutta minä olin eri mieltä. Äitini ei ollut maininnut hänen nimeään viimeisessä kirjallisessa tahdossaan ja minulle oli tärkeää noudattaa äidin toivomuksia kirjaimellisesti. Mitä hyötyä siitä viimeisestä tahdosta on, jos sitä ei sitten kunnioiteta? Ikävää, kun joutuu selittelemään, mutta useimmat ovat sitten ymmärtäneet asian.

Sinulla ja isälläsi on tosiaan ollut aika rankka menneisyys. Ymmärrän katkeruuden ja vihan tunteesi, koska ne kuuluvat tähän suruprosessiin. Minäkin olin jossain vaiheessa katkera, kun hoidot eivät äitiini tehonneet sekä kateellinen kaikille niille, joiden äiti on vielä elossa ja terve. Kaikki tunteet ovat luonnollisia ja anna niiden tulla. Olisi hyvä, jos voisit niistä esim. täällä keskustella.

Haluaisin kuitenkin heittää sinulle ajatuksen hieman toisesta näkökulmasta liittyen siihen, että tunnet menettäneesi isäsi nyt uudestaan. Ymmärrän ne tunteesi ja ne ovat täysin oikeutettuja. Olisiko mahdollista ajatella asiaa myös niin, että sait olla läheinen ja hyvissä väleissä isäsi kanssa hänen viimeiset kuusi elinvuottaan?

Alussa tietysti se suru ja menetys on suuri ja elämään tulee iso aukko ja tyhjyys oman vanhemman kuoleman jälkeen. On totta, että on tavallaan helpottunut, kun rakkaan kärsimykset vihdoin loppuvat, mutta toisaalta tulee suuri ikävä ja suru. Itse ajattelen, että äidilläni on nyt hyvä olla ja hän on tullut sen jopa minulle kuolemansa jälkeen kertomaan. Aikaa myöten suru helpottaa, mutta ei kokonaan katoa. Itse ajattelen äitiäni lähes päivittäin. Minäkin olen ainoa lapsi ja itse lapseton, joten lähiperheeseeni kuuluvat nykyisin isäni ja mieheni. Onneksi on muita sukulaisia ja ystäviä kuitenkin. Äidin kuoleman jälkeen olen tuntenut syvää ja lohdutonta yksinäisyyttä ajoittain.

Oikein kovasti jaksamista ja voimia sinulle. Kirjoittele vaan tänne, kun siltä tuntuu. Nyt minä taidan yrittää mennä nukkumaan...

Jaksamista muillekin läheisensä menettäneille.

Siipi maassa | 14.3.2011 klo 03:22:08