Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Re: Opetus

Ensinnä, lämmin osanotto suureen suruusi Aurinko. Monta päivää olen miettinyt, mitä sinulle kirjoittaisin. Miten ilmaisisin osanottoni. Mutta eipä löydy muita sanoja, kuin että voimia ja jaksamista sinulle! Surunne on niin suuri, sen edessä on sanaton. Lapsellasi on taatusti hyvä elämä edessä. Vaikkei äiti voikaan kulkea vierellä, hänellä tuntuu olevan hyvä isä, johon turvata. Lapsesi tuntuu olevan sinulle se kantava voima. Kerroit myös tehneesi surutyötä ja luopumista jo vaimosi sairastaessa. Meillä äidin sairaus eteni niin vauhdilla, että äidin kuoleman jälkeiset kuukaudet menivätkin ihan shokissa. Ei sitä surua tai sen suuruutta heti edes tajunnutkaan. Minä en ole mielestäni jaksanut olla lapsilleni kovin hyvä äiti, varsinkin alkuun olin poissaoleva, äkäinen, surullinen...ja myös vanhin lapseni teki omaa surutyötään, vaikkei pikkuinen ihan täysin voinutkaan ymmmärtää mitä oli tapahtunut. Siinä yritti eksynyt opastaa eksynyttä. Edelleen, 10 kk äidin kuolemasta arki on työlästä, eteenpäin puskemista. Yritän saada lapsista voimaa, he ovat suuria lahjoja ja parasta elämässäni. Mutta vaikka fyysisesti olen lapsilleni läsnä, usein ajatukset harhailevat ihan muualla, ja käyn mielessäni läpi äidin kuolemaa. Äiti oli meidän perheen tukiverkosto, nyt olemme mieheni kanssa aika uupuneita. Kuulostaa varmaan aika tylylle. En tarkoita, että kaipaisin äitiä vain auttamaan lasteni hoidossa. Mutta kaiken muun hyvän ja rakkauden lisäksi meiltä katosi se ihminen, jonka huomaan lapset saattoi jättää hetkeksi ja mennä vaikka kahdestaan mieheni kanssa kauppaan. Pidempään hoitoon en ole lapsiani koskaan oikein raaskinut jättääkään. Mutta mitä tällä kaikella yritän sanoa, on että toivottavasti sinulla on hyvä tukiverkosto. Älä yritä selvitä yksin. Ota aikaa myös itsellesi, jos se vaan on mahdollista. Surusi on kuitenkin vielä niin tuore. Jotta jaksat lapsesi kanssa, sinun on itse voitava niin hyvin kuin mahdollista. En tarkoita neuvoa, päinvastoin tuntuu että sinulla on nämä asiat paljon paremmin "hallussa". Tiedän itse, että tarvitsisin toisinaan hieman omaa aikaa selvitäkseni tästä surusta. Mutta helpommin sanottu kuin tehty..
Sitten asiaan, vastaus kysymykseesi. Minä en ole löytänyt äidin kuolemalle mitään "opetusta", eikä se ole kasvattanut minua henkisesti. Kärsimys ei todellakaan ole jalostanut. Elämän arvot on mielestäni olleet kohdallaan jo tätä ennenkin. Ehkä ne on vaan voimistuneet entisestään. Sitä tajuaa, että jokainen hetki on arvokas. Mutta ei niistäkään hetkistäkään jaksa aina nauttia, kun suru syö mieltä. Syvällä surussa pieninkin vastoinkäyminen tuntuu raskaalta kantaa, vaikkei niitä voikaan läheisen kuolemaan verrata.
Voimia teille kaikille!
surusyksy | 25.7.2006 klo 22:20:02