Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Re: Mieheni nukkui pois...

Minä menetin äitini 4 kk sitten munasarjasyöpään. Ei suru ole tullut yhtään helpommaksi, päin vastoin. Pari ensimmäistä kuukautta meni niin, etten oikein edes käsittänyt tavallaan, mitä olin menettänyt. Nyt vasta, kun alkaa aikaa kulua enemmän, ymmärrän, kuinka paljon olen menettänyt kallisarvoisia asioita elämästäni äitini mukana. Niiden asioiden käsittelemiseen tulee kulumaan varmasti pitkä aika. Muut ihmiset eivät ymmärrä, että suru ei ole asia, joka menee ohi, vaan se on asia, jonka kanssa sureva elää. Suru ei myöskään ole asia, josta täytyy selviytyä, vaan se koetaan ja sen läpi eletään. Surun ainoa hoito on sureminen ja surutyö voi olla raskain työ, mitä ihminen joutuu tekemään. Näitä "viisauksia" olen lukenut mm. Soili Poijulan kirjasta "Surutyö" ja Martti Lindqvistin kirjasta "Surun tie". Niistä olen ainakin itse saanut tavallaan ymmärrystä omaan suremiseeni, jota muut ihmiset eivät ymmärrä. Sen huomaa, että ellei ole itse kokenut läheisen ihmisen menetystä, ei ole todellakaan mitään käsitystä siitä, mitä sureva ihminen käy läpi. Ihmiset luulevat surun menevän jotenkin ohitse melko piankin läheisen kuoleman jälkeen. Tosiasiassa surutyö on vasta silloin alkamassa! Minullekin on sanottu, että äidilläsi on nyt kaikki hyvin. Ei se lohduta, pikemminkin kiukuttaa, kuinka kuolleella voisi olla kaikki hyvin? Ei enää pelkoa, eikä kipuja tietenkään, mutta äitini halusi elää, hän rakasti elämää. En minäkään pysty asiaa hyväksymään vielä pitkään aikaan, ehkä joskus. Ehkä jonakin päivänä, kuljettuani tarpeeksi kauan tätä yksinäistä surun tietä, pystyn hyväksymään sen, että kaikesta luopuminen on meidän kaikkien osa tässä elämässä. Siihen on kuitenkin vielä pitkä matka ja ainakin minä olen vasta oman surun tieni alussa, tiedän sen. Yritän olla vaatimatta itseltäni liikaa, päivä kerrallaan, pitkää tietä pitkin...
Voimia kaikille rakkaitaan kaipaaville pimeneviin syysiltoihin, Anna-Mari Kaskisen sanoin:

Tahtoisin kulkea vierelläsi,
kun olet yksinäinen,
kun sieluusi herkkään ja avoimeen
puhaltaa viima jäinen.

Tahtoisin kulkea vierelläsi,
kun kaipaat lohdutusta,
kun ylitse kasvojen lempeiden
vaeltaa varjo musta.

Tahtoisin kulkea vierelläsi,
kun saapuu suru syvin,
ja odottaa lävitse pimeyden,
kunnes kaikki on hyvin.
Enkelintytär | 10.9.2007 klo 17:06:43