Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Re: Mieheni nukkui pois...

Lämmin osanottoni ja halaus teille kaikille. Tänään tuli 4 kk minun mieheni poismenosta. Hän menehtyi maksaan levinneeseen mahasyöpään "seisovilta jaloilta". Tiesimme sairaudesta vain n. kaksi kuukautta, joten siihen ei ehtinyt kukaan meistä läheisistä sopeutua ja nyt meidän on sopeuduttava tähän tilanteeseen, ettei häntä enää ole. Syöpähoitoja ei ehditty aloittaakaan, koska se vähä aika kului oireiden hoitamiseen ja siihen, että kunto olisi sen verran kohonnut, että olisi voitu kokeilla sytostaattia.

Jotenkin tämä aika vain on mennyt. Tuntuu kuin se olisi sattunut eilen. Käytännön asioiden kimpussa olen joutunut painimaan tähän saakka. Surutyöni ei ole päässyt vielä paljoa alkua pidemmälle, vaikka suurin sokkivaihe on ehkä takana. Minulle jäi kolme lasta, kaksi aikuista tyttöä ja 15 -v. poika ja hänen kanssaan asun kahdestaan.

Sinulle toivon voimaa jaksaa pienten lastesi kanssa, he tarvitsevat äitiä nyt vieläkin enemmän kuin aikaisemmin. He ovat vielä niin pieniä, että tällaista asiaa on tosi vaikea ymmärtää ja hahmottaa. Pienen lapsen suruun on varmasti vaikeampi vastata kuin isomman lapsen suruun, joka kuitenkin ymmärtää kuoleman lopullisuuden ihan eri tavalla kuin pieni lapsi, vaikka ajatusmaailma ei olekaan kehittynyt aikuisen tasolle. Pienen lapsen on ehkä helpompi hyväksyä kuolema, koska he ovat nähneet sen, mitä sairaus ihmisessä tekee, he ajattelevat armollisemmin. Isompi lapsi miettii, että miksi mitään ei voitu tehdä, tai miksi ei tutkimuksia tehty aikaisemmin. Tällaisia käytännön kysymyksiä meillä on ollut lasten mielessä, ja tietenkin myös omassa mielessä, kun sairaus havaittiin vasta nyt talvella, vaikka jo kaksi vuotta sitten mies kävi lääkärissä epämääräisten mahaoireiden takia ja silloin lääkäri kirjoitti vain lääkereseptin ilman seurantaa tai edes verikokeita. Sitä miettii, että olisiko silloin jo löytynyt jotain ja voitu hoitaa?? Kysymyksiä, joihin ei ole vastausta.

Surusta emme osaa vielä lasten kanssa puhua, sitä on itsenikin niin vaikea käsitellä, joten en pysty siitä heidän kanssaan keskustelemaan. Ajan kanssa, luulisin, pystymme asiaa käsittelemään. Itse pelkään hirveästi sitä, että lapset eivät ole vielä valmiita puhumaan, ja siksi arkailen ottaa sitä puheeksi. Ja kyllä omatkin reaktiot pelottaa, olen hyvin tunteellinen ja itken herkästi. Toivottavasti tämä ei koveta minua, vaan osaisin jatkossakin näyttää tunteeni ja ottaa osaa toisten suruihin ja iloihin.

Lampimiä halauksia ja voimia sinulle!

Marjukka
marjukka5 | 4.9.2007 klo 22:07:19