Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

suru ei ota laantuakseen...

Hei, kirjoittelin tänne viime vuonna vaihtelevalla innostuksella. Kyselin syöpään ja saattohoitoon liittyvistä asioista. Äitini kuoli sitten loppuvuodesta ja suru on edelleen ylitsepääsemätön. Äitini oli yksinhuoltaja ja olin ainoa lapsi, joten olen melko yksin asiani kanssa kun sukulaisiakin on vähän. Olen jo yli kolmekymppinen ja minulla on kyllä perhe tukenani.
Töissä pitää käydä mutta olen todella uupunut. Voimat riittivät juuri äitini asioiden järjestelyyn ja asunnon tyhjentämiseen. Nyt hänen tavaransa ovat meillä ja tuijotan niitä, yht äkkiä ne ovatkin minun tavaroitani... lähes mistään en raaski luopua, äidin autokin on meidän pihassa. Välillä katson äidin valokuvaa ja itken kun tajuan, etten näe häntä enää koskaan elämäni aikana vaikka hän vähän aikaa sitten oli vielä meilläkin käymässä.
Viimeiset viikot sairaalassa olivat todella tuskallisia, vaikka seurasin tilannetta vierestä, kuolema tuli kuitenkin yllätyksenä. Eräänä yönä vain sairaalasta soitettiin, että äiti on nukkunut pois. Eniten syytän itseäni siitä, etten ollut sillä hetkellä hänen vieressään, tuntuu että kaikki muut ovat olleet rakkaansa luona kuolinhetkellä (kun olen lukenut muiden viestejä). Joku kertoi, että lääkärit olivat antaneet tarkan elinaikaodotteen, minun äidilleni ennustettiin elinaikaa vielä viikkoja ja sitten kaikki menikin niin nopeasti...
Äitini oli vasta 60v. Jos totta puhutaan, olen kateellinen kaikille ystävilleni joiden vanhemmat ovat vielä elossa. Miksi juuri minulle kävi näin?
Onko muita joilla samanlaisia tuntemuksia?
kukkaveera | 26.3.2006 klo 23:32:16