Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

kirje rakkaalle...

Täällä on ollut puhetta siitä, että miten ei tullut sille omalle rakkaalle sanottua tärkeitä ajatuksiaan. Toiset on kuolema yllättänyt äkisti, toiset ajattelivat, että onhan tässä vielä aikaa. Tai sitten oli vain niin vaikea puhua "todellisista" asioista, myöntää kipeä tosiasia, ero on lähellä. Itse kirjoitin äidille kirjeen heti diagnoosin tultua, mutta kasvotusten emme juuri asiasta puhuneet. Kumpikin pelkäsi näyttää omaa pahaa oloa toiselle, suojelimme toinen toistamme viimeiseen asti. Tuntuu, että niin paljon jäi sanomatta. Mitä, jos kirjottaisimme tänne sen, mitä tässä ja nyt spontaanisti haluaisimme rakkaillemme sanoa. Ehkä he eivät sitä koskaan saa tietää (tai ehkä saavat), mutta hyvää terapiaa se olisi varmasti itselle. No, minulle ainakin...tältä minusta tuntuu juuri nyt:

Äiti,
Sinä olit elämäni peruskallio ja kiintopiste. Annoit minulle eväät elämään. Et käskenyt mitä tehdä, etkä liioin juuri kieltänyt mitään tekemästä. Mutta viisaudellasi ja esimerkilläsi opetit minulle oikean ja väärän. Yltäisinpä kasvattajana tasollesi, miten hienosti ohjasitkaan minua oikeaan suuntaan! Nyt itsekin äitinä ihailen sinua suuresti. Elämä yksinhuoltajana oli varmasti ajoittain rankkaa, mutta minut kiedoit hyvään oloon. Suren sitä, ettet ole kanssamme, eivätkä lapseni saa nauttia seurastasi ja esimerkistäsi. Omalla käytökselläsi olisit opettanut heille niin paljon, arjen ihania ihmeitä! Tiedät äiti kyllä kuka heistä kaipaa Sinua päivittäin! Hän tahtoisi niin leipoa kanssasi...muistosi elää! Kenenkään toisen seurassa en ole yhtä oma itseni, kuin olin kanssasi äiti. Sinä Rakastit minua juuri sellaisena kuin olin. Ei kai oe väkempää Rakkautta, kuin äidin Rakkaus lapseen? Sinun ei sitä tarvinnut edes sanoa, sinä näytit sen teoin. Niin paljon olisi sanottavaa, monesta asiasta kiittäisin, montaa asiaa pyytäisin nyt anteeksi. Olisin parempi! Olisinpa tajunnut oireidesi vakavuuden aiemmin, olinko liian uppoutunut omaan elämääni? Suren sitä, etten ajatellut suvussamme olevaa syöpää jo aiemmin, olisiko sairastumisesi voitu jotenkin estää? Paljon on mielessä itsesyytöksiä, kaipausta, pieniä ihania muistoja (miten pesit hiukseni kun olin pieni, ettei yhtään saippuavettä mennyt silmiin. Miten kärsivällinen sinä olitkaan!). Äiti, minä Rakastan Sinua nyt ja aina. Kiitos, että olet ÄITINI!
surusyksy | 10.3.2006 klo 21:05:31