Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

pelottaa

Hei
Kirjoitan tänne ensimmäistä kertaa. Äitini on ollut sairas jo kauan, levinnyt rintasyöpä, ja nyt hän on saattohoidossa. Hän on vielä kotona, kotisairaanhoidossa. Hän on aika väsynyt, ei oikein jaksa tai halua tehdä enää mitään.

Tuska on aivan valtava. Vaikka olen jo tiennyt noin kolme vuotta, että hän tulee kuolemaan niin en kuitenkaan ole yhtään valmistautunut. En tiedä miten paljon aikaa hänellä on. En usko, että paljoakaan. Minua vain pelottaa aivan kauheasti. Jos jo tämä vaihe on näin kauhea, niin miten minä tulen koskaan selviämään tulevista vaiheista. Siitä kun äiti tulee vielä huonompaan kuntoon, joutuu lähtemään kotoa, kuolee... Ja sen jälkeen. Olen lukenut tällä palstalla surusta. Ja olen lainannut kirjoja siitä. Ja joka puolella kerrotaan siitä, miten kamalan pitkä ja musertava läheisen kuolema ja suru siitä on. En voi kuvitellakaan, että tuskaa, jota nyt tunnen, pitäisi kestää monta vuotta. Joku kirjoitti, että viiden vuoden jälkeenkin suru on aivan valtava. Jo nyt minusta tuntuu siltä, että en kestä enempää. Eikä äitini ole edes vielä kuollut.
Pelkään, että menetän muut läheiseni tämän takia. Kun luen siitä, miten kauhea tulevaisuus tulee olemaan, pelkään että poikaystäväni ei tule kestämään sitä. Hänellä on omiakin huolia, masennusta, ja käy terapiassa. Pelkään, että menetän hänetkin. Tuntuu, että tarvitsisin häntä koko ajan, että haluaisin että hän olisi vierelläni aivan koko ajan ja omistautuisi ainoastaan minulle. Mutta olen todella varovainen, kun hän lohduttaa muistutan koko ajan, että hän saa myös mennä tekemään omia juttujaan, jos haluaa. Pelkään niin, että olen liian vaikea, että hän ei tule kestämään minua. Olen lukenut siitä, miten koetteleva surutyö on läheisille.

Olen 21 vuotias ja erityisen riippuvainen äidistäni. Olen lukenut myös siitä, että erityisesti sellaiset ihmiset, joiden identiteetti ja elämä riippuu suuresti kuolevasta läheisestä, ottaa kuoleman paljon rankemmin. Jos uskon tätä, niin en tule selviämään tästä lainkaan. Pelottaa aivan kauheasti!

Pelottaa myös, miten muut tulevat kestämään tämän. Isänikin on aivan kauhean riippuvainen äidistäni. Heillä on ollut todella vaikea suhde. Isälläni on mielenterveysongelmia ja taipumustaa juomiseen. Hän ei mene terapiaan, vaikka minä, siskoni ja äitini olemme koettaneet saada häntä menemään. Hän on tarvinnut terapiaa jo kauan. Pelkään, että hän tekee jotain itselleen, kun äitini kuolee. Uskon, että pelkoni on todella todella realistinen. Hän on puhunut itsemurhasta jo kauan sitten. Mitä voisin tehdä hänen tilanteelleen? Olen yrittänyt puhua rakkaudella ja osoittaa, että välitän hänestä todella paljon ja haluan siksi, että hän pitäisi huolta itsestään.

Siskollanikin on mielenterveysongelmia. Hän onkin yrittänyt itsemurhaa. Hän on kuitenkin terapiassa, joten huoli ei ole niin suuri kuin isästäni. Mutta pelottaa kuitenkin todella paljon.

Tämä tuntuu niin musertavalta. Jo nyt tuntuu paljon pahemmalta kuin olisin koskaan pystynyt kuvittelemaan. Ja pelottaa se, mikä on tulemassa.


minea_ | 4.4.2009 klo 23:56:41