Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.
Sururyhmä
nyt se sitten tapahtui
Kirjoitin jo pariin viestiketjuun vastauksen, mutta pakko on vielä purkautua vähän lisää. Teidän kaikkien kirjoitukset kuulostavat niin tutuilta. Äitini taisteli sinnikkäästi syöpänsä kanssa kolmisen vuotta, kokeillen kaikki mahdolliset hoidot. Hoitojen loputtua tuloksettomina olo heikkeni häkyvästi ja jatkuvasti. Yhä muistan elävästi sen olon mikä tuli aina kun hoitojakso läheni loppua ja aiottiin tehdä varjoainekuvaus. Vatsassa pyöri ja oksetti, silti yritin aina tsempata äitiä, mutta aavistin ja pelkäsin aina pahinta. Silti en ikimaailmassa olisi kuvitellut että tästä taistelusta olisi tullut näin rankka. Ja silti, vaikka näin äitini äärimmäisen huonossa kunnossa, hän ei ikinä valitellut oloaan ja säilytti tsemppihenkensä loppuun asti. Nyt kun äiti kuoli käsivarsilleni pari päivää sitten, niin tuntuu hullulta että ystäväni ja kaikki sanovat että näin oli parasta. Itselläni on epäuskoinen olo, tuntuu että kaikki olisi unta. Pahaa sellaista. Ja en voi ajatella että näin oli parasta. Ajattelen vain miten helvetin väärin tämä meni ja kiroan koko paskamaisen taudin. Tuijottelin äitini kuollutta riutunutta kehoa pitkän aikaa pää tyhjänä enkä voinut uskoa että tämä on totta. En vieläkään usko, vaikka yhä näen selvästi kuolleen äitini kärsineen kehon edessäni. En tiedä miten jaksan hautajaiset. Ensinhän pitäisi tietysti nekin itse järjestää. En vaan voi käsittää että se on ohi nyt. Ainoa mikä tuntuu helpottavalta, on nähdä että muilla on samanlaisia tuntemuksia ja surua. Lähinnä ajatus siitä että olemme kaikki samassa veneessä loppupeleissä.- nyt se sitten tapahtuihöyhen
- Re: nyt se sitten tapahtuiEnkelintytär
- Re: nyt se sitten tapahtuiumpikuja
- Re: nyt se sitten tapahtuiumpikuja