Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Re: eikö tämä koskaan hellitä

Hei Nita,
ei minulla ole vastauksia. Halusin muuten vain tervehtiä sinua. Minun lapseni kuolemasta on vähemmän kuin sinun. Kaksi vuotta, se tuntuu ikuisuudelta ilman rakasta lastani, ja silti tuntuu että se kaikki painajainen on eilistä... Aika on pysähtynyt, asiat menettäneet merkityksensä ja maailma värinsä. Jotenkin lohdullista huomata, ettei muutkaan selviydy surustaan sen kummemmin kuin itsekään. Ympäristön paineet tuntuvat välillä vain sellaisilta, että kuvittelee olevansa jotenkin kyvytön tässä touhussa, reputtavansa tässä lajissa, kun vaan edelleen suree ja toiset tuntuu unohtaneen ja kuvittelevan, että vuodessa nyt ainakin pitäisi jo olla 'päässyt yli'. En voi yleistää, on myös ihmisiä jotka ymmärtävät, mutta kaikki vaikenevat. Niin kipeä ja vaikea asia lapsen menetys on ympärillä olevillekin, että enemmän tuntuu juttua piisaavan ja näkyvää lohtua ja ymmärrystä heruvan lemmikkien kuolemastakin kuin lapsen kuolemasta. Monilla on kova kiire hoitaa suru pois korulausein, heitä ahdistaa sureva ja hoputtelulla ja vaikenemalla ajattelevat vain itseään. Mitkään sanat eivät kuitenkaan auta.

Välillä mulla on parempia päiviäkin jo, välillä taas synkkääkin synkempiä. Naurankin, mutta se hyytyy nopeasti. Suu nauraa ja sydän itkee. Olen matkustellutkin ja saanut jotain nautintoa koskettavan kauniista maisemista, vaikka joka hetki puuttuu jotain hyvin tärkeää. Koen, että on kyllä lupa elää ja nauraa lapsen mentyksestä huolimatta, mutta en tahdo oikeastaan elämältä yhtään mitään. Olen puoliväkisin raahautunut muiden mukana vain harvoihin tarkoin valittuihin paikkoihin,jossa tiedän että sydämeni ja sieluni saavat levätä surussaan.

Miksi-sana ja itsensä syyllistäminen on asioita joihin ihminen syöksyy rakkaansa menetettyään vaikka ei olisi pienintäkään syytä. Ja vaikka syitä jälkeenpäin löytäisikin, pitää olla itselleen armollinen. Jälkiviisaus on helppoa, ja jokainen vanhempi kyllä tekee parhaansa lapsen sairastaessa ja/tai kuoleman uhatessa. Toisinaan me odotamme itseltämme enemmän kuin lääkäreiltä...

Itketään me jos itkettää ja nauretaan jos sattuu naurattamaan, ei välitetä ihmisten odotuksista ja kummasteluista, ei sellaiseen enää ole voimia. Jotenkin kun on oikein tuskaisen ikävä ja paha olla, osaan sentään jo luottaa siihen, että selviän silti eteenpäin, ihan kuten olen selvinnyt tähänkin asti. Pieni edistysaskel sekin.

Voimia sinulle, kuten kaikille lapsensa menettäneille,
kevään auringonsäteiden lämmittävää syliä!
tiltu | 25.4.2007 klo 21:44:48