Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Re: Kuka sen selittää voisi

Voimia sulle Lumikki. Muistan tuon tunteen ja vieläkin on päiviä ja hetkiä kun se palaa. On niin vihainen siitä mitä on tapahtunut, siitä että joku niin rakas ihminen on viety minulta, että tuntuu ettei edes näe muuta kuin punaista koko ajan. Viimeiset puolitoista vuotta olen ollut suurimmaksi osaksi ajasta vain vihainen. Vihainen kaikelle ja kaikille, ja vain koska olen ikävöinyt äitiäni. Joudun päivittäin kohtaamaan työssäni äitiä ja tyttäriä, erin ikäisiä, ja joka ikinen kerta tunnen sen kateuden piston ja kuulen äänen päässäni; minä en tuota enää koskaan saa, miksi he saavat?
Viha, katkeruus, suru, tuska. Kaikki niin tuttuja tunteita. Mutta sen voin sanoa, että vaikka omalta kohdaltani mikään niistä ei ole täysin poistunut minusta, ne ovat laadultaan muuttuneet. Yksinäiset hetket eivät ole enää niin yksinäisiä. Itku ei ole enää niin loputonta. Viha ei niele kaikkea minusta. Ja päivä päivältä suruni ja ikäväni vahvistaa minua.

Saman olen myös itse kokenut; tuntuu että kaikki muut olettavat minun jo siirtyneen eteenpäin, niin kuin kaikki olisi jo hyvin, niin kuin mitään suurta ei olisi edes tapahtunut. Miten kaikki voisi enää olla hyvin, niin kuin se ennen oli? Ei voikaan, nyt on vain löydettävä elämä ja onni uudestaan. Opeteltava nauttimaan erilaisesta elämästä. Elämästä jossa on vain muistot äidistä.
juno | 9.10.2006 klo 23:58:18