Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.
Sururyhmä
Re: Mun mies on kuollut
Samaa mietin minäkin - miten tässä näin kävi? Minäkin menetin mieheni toukokuun alussa mahasyöpään, joka diagnosoitiin maaliskuun loppupuolella, kuukauden kuluttua ensimmäisten oireiden ilmaannuttua, ja jo 6 viikon kuluttua hän menehtyi yllättäen. Tiedossa oli vain pari viikkoa, ettei parantavaa hoitoa enää ollut. Ainoastaan olisi voitu hidastaa sairauden etenemistä, jos elimistö olisi edes jotenkin alkanut reagoida hoitotoimenpiteisiin ja olisi ollut mahdollista kokeilla solusalpaajaa. Mutta kaikki kävikin niin äkkiä, ettei ehditty niin pitkälle. Missään vaiheessa lääkäri ei antanut ennustetta elinajasta, ja olisiko sillä merkitystä ollutkaan.Pari kuukautta on mennyt kaikenlaisten asioiden hoitamisessa, että ei ole ehtinyt pysähtyä. Olen ns. pätkätyöläinen ja työ olisi alkanut toukokuun alussa juuri samaan aikaan mieheni kuoleman kanssa. Onneksi työnantajani oli joustava ja sain hoitaa hautajaiset pois, ennen kuin menin töihin. Työ on auttanut minua todella paljon, päivät ovat kuluneet omalla painollaan työhön keskittyen. Illat ja viikonloput ovat raskaita.
Otin itse selvää sairaudesta jo silloin, kun ensimmäiset tiedot maaliskuun puolivälissä mahdollisesta syövästä annettiin, ja tiesin sen, että mahdollisesti emme viettäisi enää kesää yhdessä. Mieheni olisi täyttänyt syksyllä 50 v., 25-v. hääpäivä oli huhtikuussa ja nyt sitten jäinkin leskeksi 44-vuotiaana. Vanhimmat lapset ovat jo aikuisia, mutta nuorin on vasta 15-v. poika, jolle isä oli tärkeä. Miten tässä osaan olla isänä?? Paljon on pelkoja siitä, miten pojan itsetunto kehittyy, puhuuko hän tunteistaan kenellekään, koska minulle hän ei puhu, paitsi kysyttäessä. Miten tämä kaikki vaikuttaa hänen valintoihinsa elämässä, ettei sairastuisi henkisesti ja sortuisi päihteisiin, millainen kaveripiiri alkaa vetämään puoleensa yms.?
Emme ehtineet puhua kuolemasta saati sairaudestakaan. En tiedä, miten hän suhtautui tilanteeseensa, koska hän kävi vain kaksi noin viikon pituista jaksoa kotona, ja silloin yritimme elää normaalia elämää hänen tahdostaan. Viimeisen kerran näimme vapun aattona, jolloin tajusin sairauden vakavuuden ja tiedostin sen, että kotiin hän ei enää palaa. Hän ei ollut kotipaikkakuntamme sairaalassa, joten etäisyyden vuoksi emme nähneet päivittäin, ainoastaan puhuimme lyhyitä puheluja hänen jaksaessa. Ja jo saman viikon perjantaina hän menehtyi.
Mutta nyt, kun pakolliset paperiasiat on tehty, ikävä ja yksinäisyys on toden teolla iskenyt. Kotona ahdistaa suunnattomasti, itku tulee herkästi, en osaa ryhtyä mihinkään ja ulkoilu on jäänyt. Illat saattaa kulua sohvalla maaten musiikkia kuunnellen ja kyynelehtien. Tähän on lupa ja niinhän pitääkin olla, muuten en olisi normaali. Mutta se tieto ei lohduta, kun on toista kova ikävä. Koko ajan on paha olo, kurkkua kuristaa ja ahdistaa. Unta en saa ilman nukahtamislääkettä, vielä ei ole ollut tarvetta muihin lääkkeisiin. Yritän selvitä puhumalla ja luvalla itkeä. Suru lähtee suremalla ja itku itkemällä.
Minulle työ on ollut helpotus, koska saan olla sen ajan pois kotoa yhteisten tavaroiden joukosta. Tapaan jatkuvasti ihmisiä, tuttuja ja tuntemattomia, ja monien kanssa vaihdamme ajatuksia ja kaikilta olen saanut voimaa jaksaa. Työkaverit ovat mahtavia ja heidän kanssaan saan jutella muustakin kuin tästä ahdistuksesta. Päivät kuluvat nopeasti, voin hetkeksi unohtaa tapahtuneen. Kaikki päivät ovat erilaisia.
Ehdin jo miettiä, miksi en tunne surua, mutta kyllä se nyt on tullut pintaan, kun on käytännön asioita saatu pois päiväjärjestyksetä. On tullut aikaa itselle, koska ei tarvitse koko aikaa aktiivisesti miettiä, mitä pitää muistaa tehdä, missä pitää muistaa käydä yms. Kuukausi meni siten, että vapaapäivät ja ruokatunnit juoksin milloin minkäkin asian vuoksi virastoissa tai pankissa, joten ei ehtinyt ajatella menetystä.
Viikonloput on olleet pahimpia, vietimme aikaa yhdessä mökillä lähes ympäri vuoden. Nyt sinne ei haluta ollenkaan, yksin voin olla tässä kotonakin. Olen lähtenyt ihmisten ilmoille, tanssipaikoille kuuntelemaan musiikkia ja katsomaan ihmisiä, selvinpäin. Sekin on parempi kuin hautauta kotiin, kun en ole mikään lahkolainenkaan. Tiedän että ihmiset alkaa juoruta, mutta siinä juorutkoon, omapa on elämäni. Ja omassa sisimmässäni tiedän, mikä on minulle sopivaa. Mitään en saa takaisin, vaikka olisin loppuelämäni neljän seinän sisällä. Ainakin sen aikaa on ikävä poissa, kun olen ihmisten parissa.
Nyt koulujen loma-aikana tämä on onnistunut, koska poika on ollut viikonloput serkkujensa luona ja olemme käyneet yhdessä vanhempien lasteni luona, en ole hylännyt häntä itsekkäästi kotiin. Jatkossakaan en aio jättää häntä yksin viikonlopuiksi, vaan järjestän omat menoni siten, että hänellä on turvallista ja voimme luottaa toisiimme.
Aika parantaa tämänkin haavan, kun vain jaksamme hetken ja päivän kerrallaan. Illalla ristin käteni ja kiitän, että yksi päivä on taas eletty, aamulla rukoilen voimia jaksamiseen ja tilanteen hyväksymiseen. Toisena päivänä on helpompaa, toisena taas tuntuu, että tukehdun ikävään. Löysin tämän keskustelukanavankin tuskaisena, kun ajattelin, että onhan täällä internetissä varmaan jotain suruunkin liittyvää kanavaa, kun täällä on paljon muutakin.
Voimia meille kaikille läheisemme menettäneille!
- Mun mies on kuollutkevätleski
- Re: Mun mies on kuollutninnu72
- Re: Mun mies on kuollutkevätleski
- Re: Mun mies on kuollutkevätleski
- Re: Mun mies on kuollutsalla10
- Re: Mun mies on kuollutkevätleski
- Re: Mun mies on kuollutkevätleski
- Re: Mun mies on kuollutsalla10
- Re: Mun mies on kuollutNatikainen
- Re: Mun mies on kuollutmarjukka5
- Re: Mun mies on kuollutSurutar
- Re: Mun mies on kuollutmarjukka5
- Re: Mun mies on kuollutmarjukka5
- Re: Mun mies on kuollutSurutar
- Re: Mun mies on kuollutsalla10
- Re: Mun mies on kuollutmarjukka5