Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.
Sururyhmä
Re: Mun mies on kuollut
Kiitos lohduttavista sanoistasi Surutar! Tänään on ollut lähes yhtä vaikeaa kuin eilen. Töistä vapaapäivä ja asioilla ollessa en murehtinut, mutta heti kotiin tullessa jo ovella mielen valtasi suru. Tänään oli sadepäivä ja poika serkkunsa kanssa oli kotona, nyt illalla vasta lähtivät mopoilemaan ja kavereita tapaamaan.Olen huomannut, että poika on alakuloinen, mutta en "osaa" kysyä mikä on - tiedän kysymättäkin. Ja sen vuoksi suren myös hänenkin puolestaan. Meidän poika pääsi vuosi sitten ripille ja täytti marraskuussa 15. Nyt ostin hänelle uuden mopon, koska vanha oli jatkuvasti rempassa, ja talvella siitä oli jo isänsä kanssa puhetta. En voinut tuottaa pettymystä ja viedä sitäkin iloa häneltä. Kavereilla lähes kaikilla, joilla ikä yltää, on joku menopeli, joten se oli tärkeä hetki.
Kavereista on tullut entistä tärkeämpiä pojalle. En voi kotiinkaan häntä kahlita saurakseni, vaan hänen on annettava elää omaa elämäänsä. Uskon, että antamalla vapautta ja vastuuta, hänestä kasvaa kuta kuinkin ehjä ihminen. Minun tehtäväni on tukea ja vahvistaa, ohjata oikealle polulle. Tietäisi vain, miten se tehdään.
Tytöt (2) ovat asuneet jo vuosia toisella puolella Suomea ja näemme n. kerran kuukaudessa, joten soitteleme usein kysellen kuulumisia. On hyvin vaikeaa lopettaa puhelua, silloin tuntuu vieläkin yksinäisemmältä. Emme ole puhuneet vielä surusta, koska on ollut kaikki käytännön asiat päällimäisinä. Perunkirja on tehty, ja sen osalta ei ole enää (toivottavasti) tehtävää, mutta monta muuta juttua on edessä, joista joudumme keskustelemaan.
Ihan minua hirvittää juuri tuo nuorimman tilanne, kun kaikkeen pitää olla maistraatin siunaus. Mitään ei uskalla tehdä, ellei ensin kysy sieltä, vaikka ei hänen omaisuuden määrä ole lähelläkään sitä 15000 €. Onneksi, ettei tarvinnut sitä edunvalvojaa määrätä. Mutta eihän se sitä tarkoita, etteikö minun kykyä toimia hänen edunvalvojanaan kyseenalaisteta. Aivan säikähdin sitä maistraatin ensimmäistä kirjettä! Tuntui, että ennen olen kelvannut äidiksi, mutta enää en, ihan kuin minusta olisi tullut joku rikollinen, jonka toimia pitää viranomaisen valvoa.
Kuinka tarkkaan pitää tehdä se kirjanpito vuosittain? Pitääkö joka ikinen ostokuitti tallettaa? Millaisiin toimiin saan ryhtyä ja edustaa poikaa? Meillä on jonkin verran kiinteää omaisuutta ja "normaali" irtaimisto, pitääkö aina olla maistaraatin lupa, jos vaikka myymme kuolinpesälle kuuluvaa irtaintakin omaisuutta?
Meidänkään elämä ei aina ollut ruusuilla tanssimista, ongelmia oli toisinaan enemmän kuin jaksoi kantaa. Silti jaksoimme mennä eteenpäin. Asuimme jopa muutaman kuukauden erilläänkin, kun yhteinen elämä oli mahdotonta. Mutta siitä kun selvittiin, helpompia vuosia oli muutama, ja luulimme, että saamme viettää leppoisampia päiviä vielä pitkään. Mutta toisin kävi ja minun osa on koota rippeet ja jatkaa yksin. Katkeruutta olen jo tuntenut useinkin, miksi juuri minulle kävi näin, kun jaksoin uskoa vaikeallakin hetkellä, että ongelmista selvitään yhdessä.
Myös minä olen ollut koko aikuisikäni hänen kanssaan, muita kumppaneita ei ole edes ehtinyt olla, kun olin niin nuori (15) alkaessamme seurustella, ja hän oli menossa samana syksynä armeijaan, 30 v. sitten. Eli meillä ehti olla "30-vuotinen sota". Tuntuukin vaikealta ajatella, miten saisi joskus uuden kumppanin, minusta on ehkä tullut ronkelikin, kaikki ei kelpaa. Ja jos joku kelpaisikin, kelpaisisinko minä kaikkine vikoineni ja puutteineni kenellekään. Aikaista varmaan miettiä tällaista, mutta yksinäisenä sitä miettii kaikenlaista. Ja tottahan se on, että fyysisen kosketuksen tarve ei ole kadonnut mihinkään.
Käytännössä olen ollut yli 4 kk yksin ja toisen ihmisen fyysisen läheisyyden tarve on totta. Haluaisin jonkun halaavan ja pitävän lähellään ja tehdä samaa myös hänelle. Kun mieheni oli viimeisen kerran kotona, viikon ennen pääsiäistä, hän oli niin kipeä, ettei puhettakaan halailuista, korkeintaan kädestä pidettiin ja poskea silittelin. Emme edes nukkuneet yhdessä, koska kumpikin reagoi toisen liikkumiseen niin voimakkasti, joten nukuimme eri huoneissa. Olisimme halunneet nukkua yhdessä, mutta totesimme, että parempi nukkua edes jotenkin kuin ei ollenkaan.
Olen lukenut muitakin tämän sivuston juttuja ja kaikkille on yhteistä tämä valtava yksinäisyys ja surun aiheuttama möykky, joka ei lähde itkemälläkään. Vaikka ed. viestissä sanoin, että suru lähtee suremalla ja itku itkemällä, ei se asia kuitenkaan ole sillä pois pyyhkäisty. Jostakin niitä kyyneleitä vaan riittää, mutta se pahanolon möykky ei pienene, vaikka kuinka itkisi. Minulla on tietenkin lyhyt aika siitä, kun mies lähti, joten olen vasta alkumetreillä, juuri sokista hieman selvinnyt.
Äitini kuoli n. 8 v. sitten myöskin syöpään ja silloin juutuin moneksi vuodeksi surutyössäni, surin isäni kohtaloa, kun jäi yksin 2 kk diagnoosin jälkeen. Kolme vuotta sitten tajusin olevani vieläkin äidin kuolinvuoteella ja siitä sitten alkoi minun surutyöni. Ja siitä jotenkin selvittyäni tulikin jo tämä uusi tilanne. Ja tämä tuntuu vieläkin raskaammalta, koska nyt minulla ei ole muita lähellä kuin poika. Silloin oli perhe tukena, vaikka eihän mies sitä edes ymmärtänyt, miksi surin. Hänelle suruaika tarkoitti sitä, että kun joku kuolee ja saadaan hautaan, sen jälkeen ei enää ole aihetta suruun, kuin sitä ihmistä ei olisi ollutkaan. Hänen isänsä kuoli samana syksynä, kun mieheni pääsi armeijasta, ja siitä katkeroituneena hän ei hyväksynyt muidenkaan surua. Tätä taakkaa hän kantoi 20 vuotta elämässään, ennen kuin teki sovinnon isänsä kanssa.
Vaikka olenkin joskus vaikeina aikoina ajatellut, että olisiko parempi olla yksin, ottaa ero, en sitä kuitenkaan koskaan tehnyt. Nyt kun tunteita on laidasta laitaan, olen ihmetellyt, että mikä meitä sitten piti yhdessä. Kai se on ollut syvää rakkautta sitä ihmistä kohtaan, johon nuorena ihastui ja rakastui sydänjuuriaan myöten. Monta kertaa halutti antaa periksi ja kääntä kantapäät vastakkain, mutta kaikesta huolimatta rakkaus voitti, ja löytyi se pieni kultajyvä, joka takia jaksoi yrittää. Ja kannatti se, viisi vuotta elettiin aika rauhallista elämää, vaikka sattui siihenkin jaksoon monta vaikeaa tilannetta ja tuli tunne, että turhaanko tässä ponnistellaan. Nyt haluaisin ponnistella, mutta joudun tekemään sen yksin.
Huomenna on onneksi työpäivä ja voin ajatella muitakin asioita, näen ihmisiä, ilosia ja vähemmän iloisia, mutta siinä on jotain mikä pitää ajatukset pois tästä ikävästä.
Uudet haasteet pitävät virkeänä! Itse en tosin vielä jaksa ajatella, mitä tekisin sitten kun työni taas syksyllä päättyy. Olen kuitenkin suunnitellut, että lähden tanssitaidostani huolimatta syksyllä tanssikurssille, jospa saan sieltä tanssiseuraa tai tanssittajan. Kaikki ikäiseni ystävät ovat naimisissa tai muuten sidoksissa perheeseen, että ei heitä viitsi pyytää kaveriksi, ainakaan kovin usien.
Toivotan sinulle onnea uusien haasteiden parissa. Itse olen ollut n. 8 vuotta ns. aikuisopiskelijana. Olen suorittanut koulutuksia ja kursseja, jotka ovat kesäneet 3 kk - 2,5 vuotta, joten sillä saralla tuntuu, ettei enää ole motivaatiota hakeutua uusille kursseillekaan. Mutta syksy näyttää, voihan se olla, että jo kuukauden työttömyysjakson jälkeen katselen työkkärin sivuja sillä silmällä, että löytyisiköhän jotain kiinnostavaa...
Hyvää yötä, aamulla on uusi päivä!
- Mun mies on kuollutkevätleski
- Re: Mun mies on kuollutninnu72
- Re: Mun mies on kuollutkevätleski
- Re: Mun mies on kuollutkevätleski
- Re: Mun mies on kuollutsalla10
- Re: Mun mies on kuollutkevätleski
- Re: Mun mies on kuollutkevätleski
- Re: Mun mies on kuollutsalla10
- Re: Mun mies on kuollutNatikainen
- Re: Mun mies on kuollutmarjukka5
- Re: Mun mies on kuollutSurutar
- Re: Mun mies on kuollutmarjukka5
- Re: Mun mies on kuollutmarjukka5
- Re: Mun mies on kuollutSurutar
- Re: Mun mies on kuollutsalla10
- Re: Mun mies on kuollutmarjukka5