Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.
Sururyhmä
Re: Mun mies on kuollut
Hei Marjukka!Otan osaa suruusi. Kohtalosi on hyvin samantapainen kuin minunkin; minun mieheni ehti täyttää keväällä 50v. kun kuoli syksyllä. Minä jäin leskeksi 46-vuotiaana oltuamme 28 vuotta yhdessä. Minulla ei ole ollut aikuiselämää ilman häntä. Nuorin lapsemme oli juuri päässyt ripille ja täytti parin kuukauden päästä mieheni kuolemasta 15 vuotta.
Minun mieheni ehti saada ensimmäiset sytostaattihoidot ja niiden jälkeen hänet todettiin terveeksi ja piti alkaa seuranta, kun syöpä yhtäkkiä levisi räjähdysmäisesti, hän oli loppuvaiheessa vain muutaman viikon sairaslomalla. Olin hänen luonaan yötä päivää 10 viimeistä vuorokautta, josta olen todella kiitollinen. Loppuun asti hän etsi kättäni ja sain pitää häntä sylissäni. Hän oli elämäni, suuri rakkauteni.
Lapset eivät puhu surustaan, mutta en minäkään oikeastaan puhu omastani. Vain esim. käydessämme haudalla kuoleman yksivuotispäivänä kaikkien lasten kanssa yhdessä, yritin puhua, kysyin miten he ovat selvinneet elämässä eteenpäin. Erityisesti nuorimman kanssa tuntuu pahalta koska hän on jättämässä harrastustaan, joka oli tärkeä hänen isälleen ja on ollut pojallekin tärkeä tähän asti. Mutta kun minusta ei ole isäksi, en osaa puhua harrastuksesta enkä kannustaa enkä olla mukana samalla tavalla. Vanhin itki uudenvuodenaattona katkeria kyyneliä, hän ottaa varmasti lapsista raskaimmin isän menetyksen.
Olen myös käynyt tanssimassa, paljon :) Nyt tosin alkaa tuntua siltä että siinä ei ole mitään järkeä, ei siellä ole mitään minua varten. Mutta todellakin; viikonloput ja juhlapyhät etenkin ovat niin vaikeita vieläkin, että on vaikeaa olla yksin kotona. Mitä sitten jos ihmiset puhuvat, meillä on niin paljon muutakin ajateltavaa kuin ihmisten puheet. Ja minusta ainakin tuntuu, että ihmiset puhuvat suurimmaksi osaksi hyvällä, ovat mielissään että olen jaksanut lähteä kotoa liikkeelle.
Kaikenlaisten surun, vihan ja syyllisyyden ajatusten rinnalle joskus nostaa päätään katkeruus, miksi minun elämästäni on tullut tällaista? Ennen mieheni sairautta sairastin itse syöpää, nyt olen huomannut että koko elämäni 40-vuotiaasta ylöspäin on ollut hankaluuksien täyttämää.
Mutta ei muuta kuin eteenpäin sanoi mummo lumessa! Pian aloitan työt uudessa työpaikassa ja syksyllä aloitan vielä opiskelutkin iltaisin, täytän elämäni työllä ja opiskelulla, saan uusia haasteita, kenties uusia ystäviä, uutta ajateltavaa. En päästä katkeruutta voitolle, vaikeuksista huolimatta meillä oli erittäin hyvä elämä yhdessä ja lapset ovat terveitä ja pärjäävät elämässään ihan mukavasti.
Eikä tarvitse enää odottaa kuin puolitoista vuotta niin pääsen eroon maistraatistakin :), siinä laitos, johon en olisi halunnut tutustua.
Jaksamista teille kaikille!
- Mun mies on kuollutkevätleski
- Re: Mun mies on kuollutninnu72
- Re: Mun mies on kuollutkevätleski
- Re: Mun mies on kuollutkevätleski
- Re: Mun mies on kuollutsalla10
- Re: Mun mies on kuollutkevätleski
- Re: Mun mies on kuollutkevätleski
- Re: Mun mies on kuollutsalla10
- Re: Mun mies on kuollutNatikainen
- Re: Mun mies on kuollutmarjukka5
- Re: Mun mies on kuollutSurutar
- Re: Mun mies on kuollutmarjukka5
- Re: Mun mies on kuollutmarjukka5
- Re: Mun mies on kuollutSurutar
- Re: Mun mies on kuollutsalla10
- Re: Mun mies on kuollutmarjukka5