Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Re: vertaistukea

Hei,

Kiitos kirjavinkistä ja viestistäsi. Siinä oli paljon samaa, kuin mitä olen itse kokenut. Menetin äitini mahasyöpään 8 kk sitten. Alkuun itkin ja annoin surun tulla ulos, mutta kevään mittaan työ ja muu kiire vei huomion muualle ja mietinkin, että näinkö helposti pääsin pahimman surun yli. Tosin huomasin samalla, että en ole läsnä tässä hetkessä vaan kaikki elämässäni vain tapahtuu ja katselen kaikkea ikäänkuin ulkoapäin. Olin menettänyt kosketuksen omaan itseeni enkä osannut enää rakastaa itseäni saatika ketään muutakaan. Itsetuntoni on sitä myöten laskenut pohjalukemiin ja tuntuu, että vain näyttelen elämääni. Luulin, että loma auttaisi. Vaikka lomailin aivan äskettäin olin koko loman aivan jumissa. Sain kaamean migreenin loman loppuvaiheessa ja nyt on päätäni särkenyt jo lähes viikon. Tajusin, etten voi syyttää mitään ulkopuolista pahasta olostani. Suru on vain niin pakkautunut sisimpääni ja se tuntuu muuttavan muotoaan vihan tunteiksi ja milloin miksikin.

Tajusin myös, että minun tarvitsee saada tunteeni kerrottua jollekin. On sellainen olo, ettei kukaan muu ymmärrä kuin sellainen, joka on saman käynyt läpi.

Äitini oli minulle rakas, vaikka usein olimmekin napit jollain tavalla vastakkain. Hän pelkäsi loppuvaihetta eikä halunnut puhua kuolemasta missään vaiheessa. Lupasin hänelle, etten jätä häntä yksin hänen viimeisinä hetkinään. Hän luotti minuun täysin ja olen onnellinen, että sain olla tämän luottamuksen arvoinen. Olinkin hänen luonaan neljä viimeistä päivää ja kolme yötä, paijasin hänen tukkaansa viimeiseen hengenvetoon saakka.

Olen paljon ajatellut kuolemaa viime aikoina, ja sitä on niin vaikea hyväksyä. Olen ollut vihainen kuolemalle vaikka toisaalta haluaisin pystyä hyväksymään sen elämän kiertokulun yhtenä osana. Tunteet ovat vyöryneet milloin mihinkin suuntaan. Luulen kuitenkin, että näin kirjoittamalla niistä voisi saada jonkinmoisen otteen. Kuoleman kohtaaminen niin läheltä on nostattanut surun ja ikävän mukana niin paljon muitakin tunteita, että ne on vaan pikkuhiljaa käytävä läpi. Ehkä sen myötä sitä pystyy taas elämään täydempää elämää ja nauttimaan elämisestä tässä hetkessä. Sitä ainakin toivon.

Jaksamista sinulle ja teille kaikille muillekin surun kanssa kamppaileville. Rankkaa on, mutta uskon, että meille annetaan näitä vastoinkäymisiä juuri sen verran kuin jaksamme niitä ottaa vastaan.
kipinä | 3.7.2007 klo 22:25:02