Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Lähipiirissä syöpäpotilas

Miten puhua kuolemasta?

Avaan tällaisen aiheen, koska huomasin, etten eräässä toisessa ketjussa osannut puhutella oikein erästä potilaan omaista. Kysymys on siis siitä, milloin on oikea hetki puhua lähestyvästä kuolemasta?

Oman appiukkoni kuolemasta on nyt yli kaksi vuotta. Hän sairasti intensiivisesti noin puoli vuotta haimasyöpää, ja sinä aikana hänen vointinsa ja kuntonsa romahti täysin. Toki se ei ollut kovinkaan hyvä siihenkään asti, mutta lähiomaiset halusivat pitää toiveikkuutta viimeiseen asti yllä. Minulle tämä vaihe oli erityisen vaikea, koska olen nähnyt kuolevia ihmisiä ennenkin ja ymmärsin appiukkonikin tekevän kuolemaa. Se oli ihan selvää, mutta aiheesta ei saanut puhua.

Tietysti meillä oli omassa perheessä varsin pienet lapset, mutta lapsetkin näkivät ukin kunnon ja voinnin heikkenevän. Mitä mahdoinkaan heille silloin selittää, en ihan tarkkaan muista, mutta jollakin lailla liittoiduin lasten kanssa, että mieheni ja hänen äitinsä jaksaisivat olla ukin luona hänen viimeisinä päivinään.

Kun ajattelen itseäni noina aikoina, on päällimmäinen muistikuva väsymys, ja voimaton suru, kun ei voinut mitenkään kuolevaa tai hänen omaisiaan lohduttaa, muuten kuin hoitamalla omat hommani edes suurin piirtein niinkuin ennen. Ja kyllä se tavallisen arjen pyörittäminen voimia silloin kysyikin, niin etten nytkään osaa taikka jaksa olla niin kaunopuheinen, silloin kun puhe kääntyy haimasyöpään.

Olisin halunnut, että appeni lähtö tästä maailmasta olisi ollut vähemmän tuskainen, mutta minkäs teen? Ei ole minun tehtäväni arvostella lääkäreitä tai lähiomaisia, kun tiedän heidän tekevän parhaansa. Ja muutenkin, on aika lohdutonta alkaa arvostella hoitavaa kättä, mutta puolensa täytyy pitää, ettei turhaan tai liian varhain tai liian paljon joutuisi kärsimään.

Olen oman syöpäni kanssa ajatellut, että jossakin vaiheessa teen hoitotahdon. Vielä ei ole sen aika, mutta ehkä sitten jos tauti uusii. En halua sitä että ympärilläni on hissuttelevia ja voivottelevia ihmisiä, enkä halua sitäkään että kehnolla lääkityksellä suurinpiirtein kalautetaan taju kankaalle ja aineenvaihdunta jumiin. En ole vielä opiskellut asiaa, että osaisin sen paremmin määritellä tahtoni, mutta varmasti jossakin vaiheessa näen vielä sen vaivan.

Mutta ennen kuin lopetan jorinani, niin sanon, että minäkin suren appeani ja kaipaan häntä kovasti. Hänen kuolemansa ei ollut kauhukokemus, vaan vain yhden elämän loppu ja aika tyypillinen tapa hänen taudissaan ja tilassaan poistua tästä maailmasta. Hän eli hyvän elämän ja osasi iloita toisten onnesta, ja ehkäpä juuri sen takia kuolema tulikin niin valmistelematta ja "äkkiä". Se, joka on onnellinen, pitää onnestaan kiinni viimeiseen asti.

T. Karhutar
Karhutar | 16.7.2008 klo 14:37:00