Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Re: oma välinpitämättömyys

Lauantai-iltaa,

ei kai ole tarkoitettu, että kukaan jää kiinni suruun vuosikausiksi. Ennen vanhaan surupukua käytettin vuosi ja sen jälkeen tavallisia vaatteita. Kai siihen on joku syy ollut, tai sitten on ollut vaan yhteisön yhteinen normi. Olen aina ollut sitä mieltä, että edesmenneille emme enää voi tehdä muuta kuin kunnioittaa ja muistella. Afrikkalainen viisaus on jotenkin kaunis ja lohdullinen: kukaan ei lopullisesti kuole ennenkuin viimeinenkin muisto hänestä on kuollut. Meidän vielä elävien tehtävä on elää.

En tiedä, muuttuuko mielipiteeni sitten, kun joudun omakohtaisesti kokemaan rakkaan ihmisen poismenon, joskus määrittämättömässä lähitulevaisuudessa. Sen uskon, että monet arkiset pienet asiat tuntuvat varmasti merkityksettömiltä verrattuna suruun, jonka läheisen kuolema tuottaa. Nämä tunteet, mitä nyt on, ovat vasta alkusoittoa. Luulin, että sitä olisi nyt jotenkin jalompi ja valaistuneempi, koska 10 vuotta sitten oli ensimmäisen kerran käytävä läpi ahdistus ja menettämisen pelko äidin ekan syöpäprosessin aikana. Mutta ei, oikeastaan kaikki on tällä kertaa vielä hurjempaa.

Luultavasti et ole äitisi elossa ollessakaan kaikkea tehnyt hänen mielensä mukaan, joten kai voit ihan hyvällä omallatunnolla jo humputella - ilman syyllisyydentunnetta. Ethän pysty elämään kenenkään muun elämää kuin omaasi. Syyllisyys on kuitenkin sellainen viitta, ettei sitä pysty noin vain riisumaan vaikka kuinka haluaisi ja päättäisi. Siitä pääsee jos pääsee. Lapset ainakin nauttivat laivaristeilyistä : )

Noista ystävistä vielä: eipä todella ole tarvinnut ketään hätistellä kauemmas. Minulla on muutama, jonka määritän ystäväksi ja tosi paljon hyviä kavereita, mutta vain yksi on jäänyt vierelle. Olen tosiaan aika järkyttynyt ja pohtinut paljon näitä ihmissuhteita. Itse olen yrittänyt huonoissakin tilanteissa edes joskus soittaa ja kysyä, miten menee ja voinko jotenkin auttaa. Olen tullut siihen tulokseen, että näissä suhteissa olen ollut se, joka huolehtii yhteydenpidosta. Toiset ikäänkuin peesaavat. Tuntuisi jotenkin oikeudenmukaiselta, että toisetkin välillä kantaisivat vastuuta edes puhelinsoiton tai sähköpostin verran. Olen jonkin verran lueskellut näiltä palstoilta sairastuneiden tuntoja, ja monet ovat havaineet lähipiiristään samaa.

Koen olevani tällä palstalla hiukan väärässä paikassa, kun äitini vielä elää. Mutta toisaalta hengenheimolaisuus ei varmasti ole tästä faktasta kiinni. Ainakin toivon niin. Jatkaisin mieluusti ajatuksenvaihtoa kanssanne.

Nyt on kai yritettävä treffeille Nukkumatin kanssa.

lämpöä ja voimia
Päivänsini

päiväsini | 29.11.2009 klo 00:10:44