Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.
Sururyhmä
Re: oma välinpitämättömyys
Hei, pakko vastata, koska viestisi herätti niin paljon ajatuksia. Kiitos niistä!ensinnäkin: sinulla on oikeus surra omalla tavallasi. Surutyössä on varmasti erilaisia vaiheita, jotka jokainen käy tavallaan läpi, mutta lopulta on kysymys niin syvällisestä henkilökohtaisesta kokemuksesta, että yleistäminen on väärin. Sinä olet ainutlaatuinen.
Toiseksi: minusta olet suuressa surussasi ja elämänpettymyksessäsi selviytyjä, koska tunnustelet ja tunnustat aidosti itsellesi myös yllättävät negatiiviset havainnot itsestäsi. Rehellistä, muttei välttämättä kovin imartelevaa, eikö? Minunkin äitini on ollut maailman paras äiti, aina apuna ja tukena, vielä nyt, kun sisareni kanssa olemme jo keski-ikäisiä. Todellinen Persoona, joka on aina ollut esikuvani. Siitä huolimatta hänellä on ollut ja on pimeät puolensa ja hetkensä - kaikilla meillä on. En ole mikään psykologi, mutta olen koko elämäni työskennellyt erilaisten ihmisten kanssa ja mielipiteeni on, että on paljon vaarallisempaa nostaa ihminen jalustalle palvottavaksi kuin rakastaa häntä aitona ihmisenä puutteineen ja vahvuuksineen.
Varmasti aika auttaa meitä irrottautumaan syvimmästä ja turruttavimmasta surusta. Ainakin toivon niin. Voisiko olla mahdollista, että olet juuri nyt vihainen äidillesi, pettynyt siitä, että hän meni sairastumaan ja jätti sinut? Ennenkuin olet valms siirtymään eteenpäin. Tämä on vain arvaus, älä vaan loukkaannu. On oikeus olla vihainen. Äidillesi kasvaa kyllä uudet siivet ajan kanssa, hänestä tulee se enkeli,joka hän on aina ollut.
Suojelet itseäsi olemalla välinpitämätön, ja vihoittelet, kun toiset eivät ymmärrä. Älä välitä, minäkin mökötän järkyttyneenä ystävilleni, kun he eivät edes kysy, kuinka sujuu. Vain yksi pitää yhteyttä. Ja toisaalta olen tyytyväinen, kun saan olla rauhassa. Siivosin suutuspäissäni puhelimen muistista jopa vanhimman ja parhaimman ystävättäreni numeron ja nyt sitten harmittaa, koska numero on salainen ja joudun todella odottamaan, että hän joskus ottaisi yhteyttä.
Mies suorastaan inhottaa, mielestäni hän on taloudessamme täysin turha kapistus. Joutaisi muualle koko ukko - tai sitten minä. Ja tiedän,että hn edelleen minua rakastaa, itse en juuri nyt jaksa. Meillä ei nykyään kovin vilkasta keskustelua käydä mistään asiasta, vaikka syytä varmasti olisi, sentään perhe, iso talo ja yritys hoidettavana. 9-vuotias poikamme on vain ylimääräinen rasite, mieluiten olisin aivan yksin. Ei jaksa läksyjä ja muuta mukavaa. Häivy ja anna minun olla rauhassa. Että näin äidillinen tyyppi täällä ja heti perään tulee syyllisyys siitä, kun ei ole juuri nyt parempi äiti. Ja hyvitykseksi pelailen pojan kanssa puolihuolimattomasti Yatsya. Laatuaikaa lapselle, paikalla vaan ei läsnä.
Eikö kunnon äiti nimenomaan kokoa pesueensa helmoihin ja pidä perheestään vielä parempaa huolta, koska syöpä paljastaa elämän rajallisuuden? Kuka tahansa voi koska tahansa vain häipyä ja sitten on liian myöhäistä jossitella. Pitäisi kurkottaa perheen puoleen sen sijaan, että sulkeutuu kuin simpukka? Minun täytyy olla todella hirveä ihminen, kun käyttäydyn näin? En todellakaan siedä yhtään ylimääräistä ihmistä tai asiaa lähelläni. Varmasti olen masentunut ja tarvitsisin oikeata apua, mutta itsepäinen kun olen, niin mökötän itsekseni. Äidin vuoksi on pakko jaksaa ja keskitän siihen jäljellä olevan energian ja voimanrippeet. En koe olevani hirviö, vaan juuri nyt luvattoman tiukoilla elämäni kanssa- monestakin syystä, joista vain yksi on äitini sairaus. Joku kaunis päivä olen taas oma seurallinen ja avoin itseni, rakastava, iloinen ja helppo.
Kerron näistä omista tuntemuksista,jotta saat tuntumaa siitä, ettet ole ainoa "vinksahtanut", jolla on omituisia tunteita ja toimintatapoja. On joku vielä kummallisempi. Ja minun äitini on vielä elossa! Mutta aivan ilmeistä on, että ilman suurta ihmettä ei mene pitkää aikaa siihen, kun minäkin siirryn saattohoidon kautta sururyhmään. Nyt jo tunteet ovat näin äärimmäisiä, niin mitä sitten.Täydellinen romahdus, välinpitämättömyys vai mitä? Sen osaan aavistaa, että surusta kasvaa pohjaton.
Hienoa, kun tunnut jollakin tasolla hyväksyvän itsesi sellaisena kuin olet. Ja pystyt vielä kirjoittamaan tästä muille. Siihen eivät kaikki pysty.
Myötäeläen ja seuraavia vaiheita odotellen
Päivänsini
PS ne kukat ja kynttiläthän ovat osittain myös "rakastavan läheisen" rooliin kuuluvia juttuja, mitä muut ajattelevat, kaikki muutkin käyvät Jouluna ja vainajien muistopäivänä jne- Sovitaanko. että käyt haudalla sitten, kun sydämesi on siihen taas valmis ja viet sinne vaikka kiviä ja männynkäpyjä, jos siltä tuntuu...
PS 2 Eräässä vaiheessa minulla oli pieni kukkakauppa ja nuori pariskunta tuli pienten tyttöjen kanssa tekemään surukukkatilausta ja varaamaan pientä arkkua 7-vuotiaalleen,joka oli menehtynyt sairastettuaan koko elämänsä vakavasti, Äiti oli sen oloinen, ettei oikein tiennyt, miten olisi pitänyt oikeastaan käyttäytyä ja minun oli pakko omasta järkytyksestäni huolimatta päästä jotenkin lähelle tuota nuorta surevaa naista. Kysyin, millainen heidän pikkuisensa oli eläessään, kuulemma temperamenttinen, ojensin äidille osaa ottaen terhakan pinkin ruusun ja sanoin, että tiedätkö, sinulla on oikeus olla myös helpottunut: lapsesi, itsesi ja perheesi puolesta. Et tiedä, kuinka kiitollisen katseen sain, ja sitten alkoi itku. Luulen, että kukaan muu ei uskaltanut sanoa hänelle noin. Ja kuitenkin koko perhe oli jo monta vuotta elänyt aivan suunnattoman surun, pelon, huolen ja epävarmuuden armoilla. Eikö ole luonnollista tuntea helpotustakin, ei se surua yhtään pienemmäksi tai arvottomammaksi tee?
PS 3 sorry, kun paatostelin luvattoman pitkään -kuuluu "paheisiini"
Vielä tulee päivä, jolloin elämä käy normaalimmaksi sinulle - ja minulle. Ole itsellesi uskollinen!
terveisin Päivänsini Lähipiirissä syöpäpotilas-ryhmästä - vielä...
- oma välinpitämättömyysLumi Kuutar
- Re: oma välinpitämättömyysSitruunamelissa
- Re: oma välinpitämättömyyspäiväsini
- Re: oma välinpitämättömyysLumi Kuutar
- Re: oma välinpitämättömyysSitruunamelissa
- Re: oma välinpitämättömyyspäiväsini
- Re: oma välinpitämättömyysLumi Kuutar
- Re: oma välinpitämättömyyspäiväsini