Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.
Sururyhmä
Re: oma välinpitämättömyys
Ei sinun tarvitse kiittää meitä kanssakulkijoita. Uskallan sanoa tämän meidän kaikkien puolesta. Ja olen kanssasi samaa mieltä, että tämä lienee liki ainoa palsta minne uskaltaa kirjoittaa ihan oikeita tuntemuksiaan pelkäämättä lynkkausta. Ja varsinkin kun nyt keskustellaan niinkin herkistä paikoista kuin suru ja sen kokemisen monet piirteet.On hyvä kuulla että paha olosi on edes vähän helpottanut. Sitä kun täällä omassa surussaan ajattelee, että jos edes hieman voisi jotakuta toista auttaa selviytymään ja ymmärtämään että edessä on elämää kokonoisen elämän verran. Ihan niinkuin jäätyneen jäänkin alla elämä jatkuu.
Luulen, että kaikki sureminen on inhimillistä surua kaikkine piirteineen. Minusta on onni ettei meidän tarvitse surra mitään puritaanista surua harsoineen ja tarkkaan määrättyineen suruaikoineen, vaan suru saa tulla sellaisena kuin tulee. Ainakin suuremmaksi osaksi näin. Mörökölliajat saavat tulla, olla ja mennä. Ja sille menetetylle saa olla äkäinen...
Ehkä minussa on pieni ylpeys itsestäni, että olen selvinnyt. Ehkä minussa on pieni ylpeys myös siitä, että minulta löytyi voimanhiven puolustamaan isääni ja hänen oikeuksiaan toteuttaen hänen tahtoaan. Ehkä minä en ole joka päivä ollut oikein hyvä äiti enkä puoliso, mutta kuitenkin perheeni on tuossa eikä perheen perustat horjuneet surussa, vaikka minä en ehkä kaikissa vaiheissa olisi jaksanut oikein perheeseeni panostaakaan, kun teki niin pirun kipeää.
Teit äitisi huiville niin kuin minä tein isäni lompakolle. Äkkiä kaapin perimmäiseen nurkkaan kun sydäntä raastoi. Äitini ei kykene tänäkään päivänä pitämään isäni kuvaa esillä. Kun ne silmät katsovat aina suoraan siitä kuvasta äitiä ja äiti miettii olisiko pitänyt auttaa enemmän ja tehdä jotakin toisin. Eikä minullakaan ole kuvia esillä. Välillä oikein mietin, että minkä näköinen isä olikaan, vaikka muistan kuitenkin niin selvästi...vai muistanko ?
Minusta on oikein antaa itselleen aikaa käsitellä luopumista omassa tahdissaan ja pala kerrallaan. Ei kai "pöytää tarvitse puhdistaa" yhdellä rysäyksellä. Ehkä se tavaroiden lajitteleminen ja niistä luopuminen on konkreettisten muistojen käsittelyä. Tarpeellinen osa surutyötä sekin. Joku voi säilöä kaikki aarteeksi, minun luopumistyölle se ei ollut luonteenomaista. Joitakin isän työkaluja on vaatteita on ahkerassa käytössä...se on sellaista jatkuvuutta eikä niiden käyttö tuota kipua - päinvastoin, tässä talaoudessa niillä on käyttöarvoa.
Isälle olen muutaman kerran sanonut, että jos kuulet minua niin auta. Isäni tykkäsi linnuista, nyt minäkin ruokin innoissani lintuja ja jokainen lintunen tuo isäni mieleen. Hymy huulilla katselen talitiaisten kisailua lintulaudalla. Tällä tavoin isäni on minulle läsnä jokaisessa arkipäivässä ja tänään se on tunteena haikeaa mutta muutoin asia joka minua kannattelee.
Halaus sinulle.
- oma välinpitämättömyysLumi Kuutar
- Re: oma välinpitämättömyysSitruunamelissa
- Re: oma välinpitämättömyyspäiväsini
- Re: oma välinpitämättömyysLumi Kuutar
- Re: oma välinpitämättömyysSitruunamelissa
- Re: oma välinpitämättömyyspäiväsini
- Re: oma välinpitämättömyysLumi Kuutar
- Re: oma välinpitämättömyyspäiväsini