Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Re: oma välinpitämättömyys

Hei Sitruunamelissa ja Päivänsini!

Kiitos taas terapeuttisista viesteistänne:-)

Päivänsini kirjoitit että tuntuu että läheiset eivät osaa tai ymmärrä auttaa. minulla oli kanssa sama tunne tosi vahvana ainakin puoli vuotta äidin kuoleman jälkeen:olin niin murtunut että en kyennyt sellaiseen normaaliin ystävyyteen missä kuunnellaan toisen iloisia arkikuulumisia jne.Toisten jutut tuntuivat ärsyttäviltä, epähienoilta jne.Ei vain jaksanut ponnistella ollakseni kiva ja kohtelias ystävä.Sanoin ihan suoraan että haluan olla nyt omissa oloissani. Ärsytti niin paljon ne kaikki kliseet joilla ihmiset yritti lohduttaa.

Vähitellen olen taas päässyt normaalille tasolle ja ystävät oikeasti ovat tärkeitä taas, tärkeämpiä kuin ennen. Olen saanut 2 uutta kummilasta joiden höösääminen tuo paljon iloa.Jaksan taas höpötellä ilmasta ja telkkasarjoista. Aluksi surun syövereissä kaikki tuntui niin turhalta, epätodelliselta.Mainosrenkutukset radiossa tuntuivat haavoittavilta, että tuollaisiakin vielä kun rakkaani makaa ruumishuoneella.

Jotenkin suhde kuolleeseen on niin vaikea kun ei saa vastakaikua, toinen ei ole sanomassa että älä nyt siitä kanna syyllisyyttä, jatka elämääsi. Kuten kerroin, olen turta, en enää niin paljon häntä ajattele ja se aiheuttaa syyllisyyttä.

Paljon olen tehnyt äitijuttuja,hänen lempijuttujaan hänen kunniakseen.Nyt olen alkanut luopua hänen kengissään olosta ja tuntuu kuin leskestä joka alkaa vähitellen aloitella uutta elämää (syylliseltä ja tuskalliselta mutta myös toiveikkaalta). Mutta jos olen tehnyt jotain mistä tiedän että hän ei olisi siitä tykännyt (vaikka ruotsinlaivalle lasten kanssa), syyllisyys on ollut kauhea. Ikään kuin pettäisin hänet jotenkin kun lähden humputtelemaan.

Lumi Kuutar | 28.11.2009 klo 11:18:05