Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Lohdun sanoja(ko?)

Pitkään aikaan en ole sivuille kirjoitellut. Siksi alkuun osanottoni kaikille teille, jotka olette rakkaanne menettäneet.
Nämä sivut ovat olleet aivan korvaamattomat omassa surussani. Siksi halusin nyt kirjoittaa, tahtoisin tuoda (jos mahdollista) hieman lohtua, valoa tunnelin päähän heille, joilla surutyö on vasta alussa.
Suru astui elämääni 22.9.2005, kun Rakas Äitini ja lasteni mumma kuoli haimasyöpään. Epämääräisiä oireita äidillä oli kesän ajan, mutta sairaalassa hän ehti olla vain 3 vkoa, syöpädiagnoosin kanssa elimme vain 2 vkoa ja sitten hän jo oli poissa...kamala shokki. Rakas, viisas ihana äitini sanoi minulle sairaalassa ollessaan, että "ei se ikävä koskaan katoa, mutta ajan kanssa suru muuttaa muotoaan". Nuo äidin sanat olivat kuin äidin viimeinen lahja minulle. Alkuun en niiden arvoa edes tajunnutkaan. Suruni alussa tunsin kamalaa tuskaa, ahdistusta, olin yksin, kaikki romahti...Inhosin sanaa "suruprosessi", en edes halunnut kuulla, että "kyllä se suru siitä helpottaa". Enhän minä halunnut, että suru helpottaisi, halusin vain Äidin takaisin! Löin päätä seinään surun kanssa, tappelin vastaan. Olin vihainen, katkera, tunsin syyllisyyttä, ikävää. Mutta...Nyt on siis aikaa kulunut 1 v 3 kk. Onko minun ikävä Äitiä? On, sydämestä puristaa kun ikävä on niin kova. Mutta nyt nuo äidin viisaat sanat kantavat minua. Aika on tehnyt tehtävänsä, suru on muuttanut muotoaan. Elämä on helpompaa. Noin kuukausi sitten tajusin, että jotain on muuttunut. Ilo oli palannut elämääni. Olin viimein valmis päästämään irti äidistä...
Paljon se on vaatinut. Olen käynyt juttelemassa ammatti-ihmisen kanssa, olen puhunut, puhunut ja puhunut surustani. Olen kirjoittanut päiväkirjaa sekä näille sivuille, osallistunut sururyhmään. Sairastuin fyysisesti, ja oireideni vuoksi hakeuduin lääkärille. Sairauteeni (jonka ilm. laukaisi elämän kriisi) sain lääkityksen. Puhuin samalle lääkärille oireistani; jatkuvasta väsymyksestä, huonomuistisuudesta, "mikään-ei-tunnu-miltään"-tunteesta, ja surustani, kun äidin kuolemasta oli kulunut yli vuosi. Lääkäri diagnosoi minulla masennuksen. Otin mielialalääkkeet käyttööni. Niistä on ollut selkeästi apua. Suru on läsnä, mutta se ei vie minulta toimintakykyä. Pystyn taas elämään ja nauttimaan elämästä, lapsistani. Muistelemaan äitiä lämmöllä.
Surunne alussa olevat, puhukaa, kirjoittakaa, itkekää, huutakaa. Älkää pitäkö surua sisällänne, älkää jääkö sen kanssa yksin! Vaikka nyt tuntuu, ettei ilo enää ikinä palaa elämäänne, se varmasti vielä palaa. Elämä ei palaa ennalleen, sekin on pakko hyväksyä. Kun olette siihen valmiita. Niin tylyltä kun se kuulostaakin, ensin on vaan käytävä pohjalla. Ja ainakin minä putosin sinne pohjalle monia kertoja. Mutta sitten alkaa helpottamaan...Eikä se tarkoita, että hylkäisitte rakkaanne, vaikka päästätte irti...Voimia teille surunne kanssa!
surusyksy | 3.1.2007 klo 21:16:50