Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Re: suru

Hei Katarina, Ariesgirl, Apila, Salla, Vptoss-60, Tulppu ja Helinä ja muut!

Otan osaa raskaaseen suruusi Katarina!

Olen itse menettänyt mieheni lähes 1 v 5 kk sitten, tällä hetkellä olen pitkällä sairaslomalla muista syistä, mutta se antaa jälleen kerran aikaa ajatella elämääni. Meillä oli hyvä avioliitto ja saimme olla yhdessä 28 onnellista vuotta. Neljä lastamme ovat terveitä ja fiksuja nuoria.

Paljon on tapahtunut sen jälkeen kun mieheni kuoli. Alussa en olisi koskaan uskonut että voi itkeä niin paljon kuin minä itkin. Roikuin kiinni hänen vaatteissaan vaatekaapissa, nukuin hänen verkkahousunsa vieressäni. Haistelin vaatteita, hänen hajuaan niissä. Tuska oli suunnatonta, uni tuli vain lääkkeillä ja söin myös masennuslääkettä. Alku oli yhtä sumua, en hoitanut itseäni, kotia, en laittanut ruokaa, en jaksanut mitään. Itkin vain ja makasin ja kävin haudalla, toivoin että pääsisin hänen viereensä. Tuntui että menetin elämäni samalla kuin mieheni. Menin kuitenkin töihin viikko hautajaisten jälkeen ja uppouduin täysin työntekoon. Työ on auttanut pahimman yli.

Tänä aikana kaksi lapsista on muuttanut pois kotoa, olemme muuttaneet pienempään asuntoon ja olen vaihtanut työpaikkaa. Alkuun kävin seurakunnan sururyhmässä ja omalla lääkärillä terapiassa. Näissä tilanteissa puhuminen auttoi, ja toisten kokemusten kuunteleminen. Seurasin paria nettisivua, joista toinen on tämä Syöpäjärjestöjen sivu. Sain apua siitä, että muutkin ovat kokeneet saman ja selvinneet tästä.

Suru on muuttunut kaipaukseksi, henkiseksi ja fyysiseksi. On vaikea olla yksin, mutta ketään muutakaan en tähän halua. Elämämme on hyvää, tasaista, turvallista. Olen tehnyt elämästäni omani näköisen, erilaisen kuin mitä se olisi ollut mieheni eläessä. Olen kasvanut ihmisenä, olen aikuistunut, ottanut elämäni haltuuni. Päätän itse omista asioistani, olen vahva. Olen järjestänyt arjen mahdollisimman helpoksi, rivitalossa asuminen on helpompaa ja halvempaa kuin omakotitalossa. Joskus olen vihainen; itku tulee enää harvoin, raivo useammin. Hän jätti minut yksin ja siitä olen vihainen. Alkuun puhuin hänelle kaikki asiat, nyt puhuminen on vähentynyt. Alkuun näin hänet koko ajan silmissäni, kuulin hänen puhuvan, nauravan, näin hänet kävelemässä, töissä, lasten kanssa pelaamassa. Nyt en näe enää niin usein. Hänen kuviaan on monessa paikassa kodissamme, joskus puhumme hänestä; mitä hän teki, millainen hän oli ja mistä hän piti. Hän on osa elämäämme edelleen, muistoissamme ja siinä millaisia lapsistamme on tullut, pojat varsinkin ovat paljon isänsä näköisiä ja osittain myös tapaisia.

Kun joku sanoi meille mieheni vielä eläessä että mikä ei tapa se vahvistaa, olisi mieleni tehnyt huutaa ja kysyä että mistäs sinä sen tiedät? Nyt olen pikkuhiljaa tullut siihen tulokseen että näin se on mennyt. Minusta on tullut vahvempi ja hyvä liittome antaa pohjan tälle hetkelle. Ei jäänyt huonoja muistoja, ei mitään selvittämättä. Hän antoi minulle hyvästellessään luvan elää niin kuin itse haluan ja kenen kanssa haluan. Hän antoi minulle luvan jatkaa elämääni. Hän oli hyvä mies ja ajatteli meitä loppuun asti. Hänen sanojensa antamalla voimalla olen jaksanut järjestää elämämme uusiksi ja jatkaa yrittämistä.

Ikävä vain ei koskaan katoa.

Tällä kertomuksella haluan kertoa teille hyvät kanssasisaret, että niin kliseeltä kuin se kuulostaakin, aika parantaa haavat. Antakaa aikaa itsellenne, älkää vaatiko itseltänne liikaa. Menkää eteenpäin päivä kerrallaan, hetki kerrallaan. Itkekää, surkaa. Elämä on tällaista ja se on opittava hyväksymään. Itselleni oli tärkeää kirjoittaa kaikki päiväkirjaan ja yksi kaikkein tärkeimmistä ajatuksista oli että ei olisi syntymää jos ei olisi kuolemaa. Koin sen hyvin voimakkaasti! Kuolema vain on hyväksyttävä, vaikka ei sitä halua käsittää kun viereltä menee mies parhaissa voimissaan ja edessä piti vielä olla pitkä yhteinen taival ja aikaa yhdessä olemiselle eläkepäivinä. Niitä meille ei kuitenkaan suotu mutta suotiin kuitenkin hyvä yhteinen elämä, ja siitä olen kiitollinen, tiedän että monet eivät koe koskaan elämänsä aikana sitä mitä meillä oli niin pitkään.

Toivon teille kaikille parempaa huomista ja jaksamista surussanne!
Surutar | 2.3.2007 klo 13:40:45