Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Re: Missä suru viipyy?

Minä tunnen ihan samoin. Minun surutyöni alkoi loppukesästä 2004 jolloin äidilläni todettiin keuhkosyöpä. Äitini kuoli 2.2.2006. Paljon pahaa mieltä, kyyneleitä ja ahdistusta tuli koettua tuolla matkalla. Jos joku olisi muutama vuosi sitten kertonut minulle kaikesta siitä mitä tulen kokemaan, en olisi varmasti uskonut selviäväni. Mutta niinhän se on että elämä kantaa ja sitä tavallaan kasvaa tilanteiden mukana, kun ei ole vaihtoehtoa, kun on pakko! Koska oma rakas äiti on suunnattoman sairas ja sinun paikkasi on siinä apuna, tukena ja lohtuna. Se miten olen käyttäytynyt ja tuntenut kuoleman jälkeen on myös täysin erilaista kuin etukäteen kuvittelin. Olen ollut niin rauhallinen ja tyyni. Minulla ei missään vaiheessa ole ollut mitään pitempää itkua. Siitä myös minä olen tuntenut syyllisyyttä. Kuvittelin etukäteen että en viikkoihin voi tehdä muuta kuin itkeä, mutta en itkenyt juuri edes hautajaisissa. Kyllähän minä häntä ajattelen melkein koko ajan ja välillä kyynel tulee silmään ja on ikävä ja paha mieli, sillä hän oli minulle äärettömän rakas ja me olimme todella läheisiä. Yksi ystävä sanoikin ettei se oikea suru ole välttämättä ollenkaan sellaista kuin olemme nähneet amerikkalaisissa elokuvissa. Tuntuu että olenkin tällä matkalla oppinut paljon ihmisenä olemisesta ja elämästäkin. Suuri apu on ollut tämä palsta. Olen huomannut etten todellakaan ole ainoa itkuton surija. Kiitos teille.
joan | 10.3.2006 klo 19:56:05