Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.
Sururyhmä
Re: Onko vielä aikaa?
Hei kaikille tasapuolisesti,minä odotin surun tulevan valtavana hyökyaaltona ja voimien katoavan ainakin hetkeksi. Ei sitä kaiken lamaannuttavaa surua tullut. Hyvä ystäväni kysyi minulta, että kuinka olen niin rauhallinen, kuinka jaksan hoitaa työn ja perheen. En tiedä. Sitä meni sellaisessa kummallisessa usvassa ja epätodellisuuden tunteessa. Hautajaisia järjestellessä oli aivan outo olo: siis hä, mitä me oikeen puuhataan? Purin kai sitä pahaaoloakin puuahsteluun ja olin aika tehokas niin töissä, kotona kuin kuolemaan liittyvissä käytännön asioissakin. Ehkä ulospäin vaikutin välillä jopa välinpitämättömältä.
Hautajaiset oli vaikea paikka. Vaikeinta oli mennä kappeliin sisälle. Käännyin pari kertaa ovella pois ja sanoin miehelleni, että en minä tuonne tule. Äksyilin kuin pieni kakara. Sanoin jopa, että jos ei pidettäisi hautajaisia ollenkaan... tuntui niin konkreettiselta se, että isä on kuollut ja lapsellinen ajatus siitä, että jos isää ei haudata, hän ehkä tulee takaisin, valtasi siinä sekavassa hetkessä mielen. Kun olin saanut itseni eturivin penkkiin istumaan, oli olo ihan turta. Olin kuin robotti. En pystynyt lukemaan seppeleen tekstiä, suu ei liikkunut, sanoin vain hiljaa kiitos. sen jälkeen vain toimin kuin kauko-ohjattuna. Kättelin, halailin, kiittelin, järjestelin, touhusin, puuhasin...
Suru on tullut hautajaisten jälkeen sellaisisissa tilanteissa, joihin isä tavalla tai toisella vielä viime kesänäkin liityi. Sanon usein, että äiti ja isä tulevat viikonloppuna meille tai menen äidin ja isän mökillä käymään. Jokaisessa sellaisessa tilanteessa tulee ikävä ja tyhjyys ja mieli on hetken maassa. Kiukku tulee silloin, kun lapset kysyy ukista. Vanhempi lapsi sanoo usein, että on niin ukkia ikävä. Se tuntuu pahalta.
Isä kuoli lokakuussa, enkä minä vieläkään sitä oikein tajua. Kun hoidan sellaisia asioita, jotka isä ennen hoiti, tulee aina mieleen, että kysynpä iskältä apua. Pikkuhiljaa sitä surutyötä on kai tehtävä.
Ystäväni, jonka äiti kuoli muutama vuosi sitten, sanoi, että pikkuhiljaa suru ja ikävä muuttuu hyviksi muistoiksi.
Halauksia minäkin lähettelen kaikille, jotka surua käytte läpi muodossa tai toisessa! Olen ollut järkyttynyt siitä, miten paljon syöpää on ja kuinka moni siihen vuosittain kuolee. Se oli jotenkin niin "meidän perheen juttu" kun isä sairastui, että ei tajunnut tätä valtavaa joukkoa ihmisiä, jotka käy samoja asioita läpi. Täältä saa voimaa!
Natikainen
- Onko vielä aikaa?tötty
- Re: Onko vielä aikaa?nuuppo
- Re: Onko vielä aikaa?nuuppo
- Re: Onko vielä aikaa?Eevamaria
- Re: Onko vielä aikaa?toscana
- Re: Onko vielä aikaa?Natikainen
- Re: Onko vielä aikaa?peppi-76
- Re: Onko vielä aikaa?Natikainen
- Re: Onko vielä aikaa?toscana
- Re: Onko vielä aikaa?peppi-76
- Re: Onko vielä aikaa?mariamaria
- Re: Onko vielä aikaa?helmikuu
- Re: Onko vielä aikaa?tyttönen
- Re: Onko vielä aikaa?Susanne
- Re: Onko vielä aikaa?suvi06
- Re: Onko vielä aikaa?marjukka5
- Re: Onko vielä aikaa?Susanne
- Re: Onko vielä aikaa?kaksisyöpämaratonia
- Re: Onko vielä aikaa?Ikävä isiä