Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.
Lähipiirissä syöpäpotilas
Re: saattohoito-syöpä
Moi ! Kyllä on vaikea aihe tämä saattohoito. Olen itse seurannut saattohoitoja ollessani potilaana Säteellä ( = Syöpätautienklinikka ), sairastin itse luusyöpää. Aika useita potilaskavereita lähti sairauden johdosta joko kotiin tai muihin sairaaloihin " odottamaan loppua ". Kyllä me muut potilaat tiesimme, mikä oli edessä ja tavallaan turruimme siihen... Aina kaveri lähti sanoen " Nähdään ". No, joskus nähdään, varmasti. Heille kaikille sanottiin suoraan mikä oli ennuste ja jos halusivat kuulla arvauksen kuinka kauan aikaa on jäljellä, se he saivat. Meille kaikille kerrottiin aika tavalla rehellisesti jo heti taudin alku vaiheessa mitkä on mahdollisuudet. Yleensä ei kamalan hyvät, koska luusyövät ovat aika herkkiä lähettämään metareita. Asioita toistettiin aika tavalla, hoitajat kyselivät onko teille kerrottu tämä ja tämä asia. Ja parasta oli potilaiden välinen keskustelu, ja sitä oli paljon. Omasta puolestani olen sitä mieltä, että vastauksia saa, kun vaan kyselee. Yleensä vaan se paniikki iskee kun kuulee taudin nimen ja loppu on sitten yhtä sotkua. Ajatus karkailee ja paniikki iskee.Tuosta kaikesta kokemuksesta johtuen luulin, että olen hyvä omainen, jos joku läheinen sairastuu syöpään. Mutta mitä vielä,
avomieheni sairastui viime juhannuksena ja kuoli joulupäivänä. Ja se puoli vuotta oli yhtä sekamelskaa. Panikoin ja sekoilin, potilas vaan oli rauhallinen, ihan loppuun asti. Hänelle olisi kerrottu miten tauti etenee , mutta hän ei ollut sitä halukas kuulemaan. Hän halusi, että minä otan kaiken tiedon vastaan ja kerron muille läheisille. Hänen kohdallaan lääkäri ennusti aivan nappiin lähdön hetken... Surullista...Saattohoidossa hän oli vaan pari viikkoa ja hoito oli ensiluokkaista. En voi valittaa mitään, enkä edes halua. Tauti oli vaan niin vahva ja niin pitkällä, ettei sille ollut mitään tehtävissä. Tietenkin olisin halunnut, että aikaa olisi ollut enemmän kuin puoli vuotta. Tuossakin ajassa olin aina pari viikkoa jäljessä siitä mitä taudissa tapahtui. Just kun tajusin mitä oli tapahtunut, tuli uusi takapakki.
Joskus on vaikea hyväksyä sitä, että hoidolla voidaan pahentaa potilaan oloa, ei parantaa. Vaikka en millään olisi halunnut päästää avomiestäni "lähtemään", tajusin kyllä mikä on parhaaksi. Ja tämä tajusin oman sairauteni kautta. Minulla oli jossain vaiheessa omaa sairauttani sellainen olo, että kun pääsisin pois ja tämä kaikki loppuisi...Saisi vaan nukkua pois, levätä. Kemoterapia ei ollut helppoa, minun kohdallani ne kestivät yhden vuoden, eivätkä tutkimukset ja leikkaukset tilannetta helpottaneet. Kun näin miten väsynyt ja avuton mieheni oli, soin kyllä hänelle levon, vaikka minulle suuri suru siitä jäikin. Kuten myös hänen tyttärelleen perheineen.
Meillä kaikilla on aikamme ja kaikien on opittava samat asiat elämässä, ainakin kuolemasta. Se on väistämätön...valitettavasti. On nähtävä, niin tuskallista kun onkin, milloin on parempi antaa läheisen, rakkaan lähteä. Ja näi tehdä saattohoito vaiheesta mahdollisimman hyvä. Jokainen saa varmasti päättää mikä on se oikea tapa, kun vaan potilas ei joudu siitä kärsimään. Onko se kotihoito vai sairaala, jokainen päättää itse, omaksi ja rakkaansa parhaaksi.
Lämmintä ja aurinkoista kevättä kaikille, kaikesta surusta huolimatta. Jokainen päivä vie kohti valoa, lopulta :)) !!
- saattohoito-syöpämetuusa
- Re: saattohoito-syöpäorvokki
- Re: saattohoito-syöpäMirkka
- Re: saattohoito-syöpäYlläpito
- Re: saattohoito-syöpäharmitalvi
- Re: saattohoito-syöpäjuuliska
- Re: saattohoito-syöpäKevättä kohti
- Re: saattohoito-syöpäLeskeksi joutunut..
- Re: saattohoito-syöpäKaisuuu
- Re: saattohoito-syöpäjuuliska
- Re: saattohoito-syöpäamalia
- Re: saattohoito-syöpäBisse