Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.
Lähipiirissä syöpäpotilas
Re: Apua ahdistukseen
Viestisi pakotti kirjautumaan näille sivulle ja kirjoittamaan omia ajatuksia ja kokemuksia, edes jotakin, jos siitä olisi pikkuruinen apu.Syöpädiagnoosi on meille kai yhä yleensä sama kuin melko varma kuolema. En ole perehtynyt rintasyöpään kuin yhden tuttavan sairautta etäältä seuranneena, hän toipuu alkuvuoden leikkauksen ja sytojen jälkeen hyvää vauhtia ja on palannut jo työhön. Tänä vuonna menetin myös rakkaan kollegan ja oppi-isäni muutamassa kuukaudessa haimasyövälle, ja yritin hänen pyynnöstään pysytellä hänen tyttärensä saavutettavissa. Eniten huomio on mennyt ei-pienisoluiseen keuhkosyöpään, adenokarsinoomaan tuttavuutta tehdessä. Äitini on saanut kyseenalaisen kunnian sairastua tähän syöpään jo toista kertaa, vaikkei ole polttanut elämässään yhtään savuketta. Koen elämäni olevan toisintoa vuodelta 1999.
Tyttärenä ja myötäeläjänä ahdistuksesta on siis jo 10 vuoden kokemus. Elät vielä sitä ensimmäistä shokkivaihetta, jolloin tieto äidin sairaudesta tuntuu uskomattomalta, pelottavalta, epäreilulta ja myös lopulliselta. Nyt leikkauksen jälkeen olette jo tiedollisesti vähän viisaampia, mutta tunteen tasolla alkaa, tai ainakin minulla on alkanut, hyvien uutisten ja ennusmerkkien herättämän toivon ja taatusti eteen tulevien takapakkien aiheuttaman pelon ja epäilyksen vuorovesi, joka vyöryy voimallisena. Ahdistus istuu olkapäällä koko ajan, milloin isompana, milloin pienempänä. Syöpä on sikäli pirullinen sairaus, että siitä ei kokonaan parane, vaikka puhtaat paperit saisikin. Pelko ja ahdistus uusiutumisesta jäävät elämään.
Minusta sinun olisi tärkeää saada itsesi uskomaan, että veljesi surullinen kohtalo ja äitisi rintasyöpä ovat kaksi ihan erillistä ja erilaista tilannetta. Kova paikka, koska et(te) ole toipuneet edellisestä surusta ja nyt on uusi tsemppaaminen edessä. Jostakin on vain löydettävä voimia ja kyllä niitä löytyy, vaikket ehkä juuri nyt siihen usko. Ahdistuksesta huolimatta täytyy jollakin ihmeellisellä tavalla kääntää toiveikkuuden virtakytkintä isommalle vaihteelle. Eli kiinnittää enemmän huomiota niihin hyviin uutisiin ja merkkeihin, ja vähemmän, mutta realistisesti pelon aiheisiin, jotka taatusti lisäävät ahdistusta.
Minua on auttanut se, että tällä kertaa (toisin kuin 10 vuotta sitten, jolloin äitini toivomuksesta emme tavanneet kertaakaan koko 1/2 vuotta kestäneiden sytostaattihoitojen aikana) olen voinut olla ainakin nyt syksyllä äitini vierellä ja apuna. Diagnoosin saimme lahjaksi viime jouluna, joten keskivertoennusteiden mukaan aika on käymässä vähiin, vaikka äitini on heiveröisestä kunnostaan huolimatta edelleen elämässä vahvasti kiinni. Ja olen/olemme päättänyt/-neet, että vierellä pysyn niin pitkään kuin tarvitaan.
Elämäntilannekin sallii tämän, sillä etsiskelen uutta työtä tai yrittäjätoimeksiantoa (en tosin kovin aktiivisesti, seurailen äitini tilannetta). On muuten mielenkiintoista, kuinka oma ajattelu ja asennoituminen muuttuvat: normaalisti olisin jo paniikissa tai huolesta väärälläni, koska olen ollut jo 3 1/2 kk poissa työstä eikä uudesta pestistä ole tietoakaan = ei tule rahaa mistään meillä yrittäjätaustaisilla. Nyt suorastaan toivon, etten ainakaan loppuvuodesta mitään työrintamalla löytäisikään, koska valmistaudun äitini omaishoitajaksi, mikäli ihmettä ei hänen osaltaan tapahdu. Paljon on kiinni tänään saatavista uusimmista tutkimustuloksista. Menen ensimmäistä kertaa äitini mukaan kuulemaan "tuomiota".
Lisäksi olen yrittänyt lukea muutakin kuin syöpään liittyviä nettisivuja (vaikka tiedonhankinta on minulle ollut etupäässä helpottavaa, on auttanut luomaan kokonaiskuvaa), katsonut tv:stä sohvaperunana kaikki hömppäsarjat sekä sairauksia tai kuolemaa käsitteleviä keskusteluja ja dokumentteja, paistanut perheelle lettuja, mutta vain silloin kun on itsestä siltä tuntunut. Välillä itkeä tirautan, välillä ulvon; yksin, koska olen tosi huono itkemään toisten läsnäollessa = yöt tai myöhäisillat, automatkat (tosi liikenneturvallista), jolloin perheeni - mies ja 9-vuotias poika - eivät ole paikalla tai nukkuvat. Yritän puhua miehelleni ja jo aikuisille lapsilleni, mutta he eivät lopultakaan ymmärrä hätääni tai ahdistustani, he eivät ole niin lähellä minun äitiäni. Pikkusiskoni pystyy puhumaan vain hiprakassa, muuten vetäytyy arkipäiväisyyksiin. Tiedän, että hän suree yhtä paljon, mutta omalla tavallaan. Olen kohta 48, monta elämän kuperkeikkaa heittänyt- ja tunnen itseni avuttomaksi kuin lapsi äitini sairauden edessä.
Aiemmin olen turvautunut kaikissa elämänkäänteissä muutamiin ystäviini. Nyt "mökötän" heille, koska yhtä lukuunottamatta kaikki ovat vetäytyneet elämään omaa elämäänsä. Ja minä olen päättänyt, että tällä kertaa en olekaan se, joka pitää aktiivisesti yhteyttä, se on minulta juuri nyt liikaa vaadittu. Yhtäkkiä minä, supersosiaalinen ihminen, huomaankin olevani yksin. Ja minun elämässäni on riittänyt haasteita aiemminkin, itseni ja ystävieni jaettavaksi - nyt yhtä lukuunottamatta, ei ketään.
En tiedä onko tästä yökirjeestäni mitään hyötyä sinulle, toivottavasti edes jotakin. On niin vaikeaa olla yhtä aikaa sekä tosi vahva että inhimillisen heikko. Kirjoitit, että et halua elää samaa menettämisen tuskaa enää ikinä. Mutta tiedätkö, nämä haasteet eivät kysy meiltä, haluammeko. Nämä asiat vain tapahtuvat. Ja vaativat meitä miettimään, kuinka ja millä keinoilla näistä selviämme. Jokainen omalla tavallaan.
On hyvä, että olet tunnistanut ahdistuksesi, tulee vielä paljon uusia tunteita, jotka on tunnistettava ja myös hyväksyttävä. Miksikö hyvä? Siksi, että jollet tunnista ja hyväksy, et voi myöskään toimia itsellesi ja läheisillesi parhaimmalla tavalla.
Ja jos taakka käy ylivoimaiseksi, niin ei ole häpeä hakea itselleen apua. Luultavimmin sitä nopeimmin saat äitiäsi hoitavan sairaalan kautta tai omasta seurakunnastasi, jos niin haluat. Muualle lienee tolkuttomat jonot. Itse en ole vielä näitä tahoja hätyytellyt, tyhmä kai olen, kun itse pitää kaikki funtsia. Ehkä sekin aika koittaa...
Kulje äitisi vierellä, hänen tahtiaan ja omaa tahtiasi. Iloitse siitä, jos voit näin tehdä. Mene luontoon, jos se on sinulle tärkeää. Rääkkää itseäsi aerobicissä tai hae harmoniaa joogasta, jos hyvälle tuntuu. Tee välillä itsekkäästi asioita, joista saat mielihyvää. Ja usko parhaaseen lopputulokseen, minäkin uskon edelleen siihen pieneen ihmeeseen, jota äitini tarvitsee, jotta saisi vielä muutaman lisävuoden.
Rintasyövästä selviytyminen on kuitenkin melko todennäköistä, kaikki, joista minä olen kuullut, ovat selvinneet. Äitini levinnyt adenokarsinooma ei ole hääppöinen ennusteiltaan, ja nyt on jo tehty suurin, mitä tehtävissä on. Tänään puolelta päivin meidän tilanteemme hahmottuu lääkärinvastaanotolla taas siihen suuntaan, mihin tämän on tarkoitus johtaa. Jatketaanko hoitoja vai onko lähikuukausina/viikkoina valmistauduttava saattohoitoon? Voi,jos ihme tapahtuisi...
Toivon kaikkea hyvää sinulle ja äidillesi! Kynttilän lämpoä ja valoa sekä paljon suojelusenkeleitä ympärillenne. Nyt on kai yritettävä hiukan nukkua, kello on 3.02.
- Apua ahdistukseensimajo
- Re: Apua ahdistukseenpäiväsini
- Re: Apua ahdistukseenkevätuni
- Re: Apua ahdistukseensutinah
- Re: Apua ahdistukseenwanikka
- Re: Apua ahdistukseenpäiväsini
- Re: Apua ahdistukseenpäiväsini
- Re: Apua ahdistukseenwanikka
- Re: Apua ahdistukseenkorppi
- Re: Apua ahdistukseenpäiväsini
- Re: Apua ahdistukseenkorppi
- Re: Apua ahdistukseenpäiväsini
- Re: Apua ahdistukseenkorppi
- Re: Apua ahdistukseenpäiväsini