Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.
Naisten syövät
Re: Voima ja iloisuus loppui, täälläkin!
Ja sama täällä...aivan samoin on mennyt kuin kaikilla näissä teksteissä ja erityisesti kuin Cherry kirjoittaa, sama ikäkin...Minäkin olen aina ollut "liian kiltti". Hoitojen loppumisen jälkeen on alkanut ärsyttää ihmiset, ei kaikki mutta sellaiset mitkä nyt minua vaan ärsyttävät. Ennen annoin niiden asioiden vain mennä ohi korvien, nyt takerrun miettimään kaikkia ärsyttäviä kommentteja ym. Ei ole kärsivällisyyttä/ymmärrystä enää niinkuin ennen. Ehkä johtuu siitä, että itse on käynyt läpi helvetin, omalla tavallaan, ja "ne muut" eivät tiedä oikeista kärsimyksistä mitään... en niin ajattele tietoisesti, mutta taustalla se on. Ja ihan tietoisestikin ottaa päähän kun ihmiset valittavat turhista/mitättömistä asioista, ite tietää enemmän. Vaikka yritän ajatella että ei ne asiat turhia ole niille ihmisille eikä valittamisen aiheita voi verrata tai pistää tärkeysjärjestykseen.
Kiltti, huumorintajuinen, positiivinen, iloinen. Sitä minä olin ennen. Hoitojen jälkeen olo on ollut kuin minut olisi lyöty maahan: "älä vaan kuvittele että tämä elämä mukaavaa olisi, laitetaan syöpä tulemaan ettet vaan ole turhan iloinen". Nyt minut on lannistettu.
En koe olevani masentunut (sytarit loppui syksyllä) mutta ajoittain alakuloinen kyllä. Maailma on jotenkin eri näköinen kuin ennen. Alkuvaiheessa diagnoosin kuulemisesta selvittyä olin yltiöpositiivinen, asennetta täynnä: tästä selviän ja olen entistä vahvempi ihminen, muutan elämäni paremmaksi, teen kaikkea mistä ennen vain haaveilin ja mitä jahkailin jne. Mutta hoitojen edetessä ja loputtua sitä jotenkin oli vaan niin väsynyt kaikkeen, että hienot suunnitelmat ovat vieläkin toteuttamatta. Töihin oli pakko palata tietyssä vaiheessa taloudellisten syiden takia ja olin siitäkin vihainen, (en kyllä tiedä kenelle) koska tuntui etten olisi ollut siihen vielä valmis, enkä edes halunnut mennä takaisin vielä, en halunnut mennä normaalien ihmisten joukkoon. Hyvin otettiin vastaan kyllä, mutta tunsin itseni hyvin erilaiseksi ja säälittäväksi, ei huvittanut yhtyä muiden jutusteluihin ym. Todella rankkaa oli se viime syksy!
Toisaalta, kai se on niin että aika auttaa. Olen sen omalla kohdallani jo huomannutkin, huonoja päiviä on vähemmän. Itsesääli-päiviä on vähemmän. Nykyään ajatuksissa on useammin muut asiat kuin tämä tauti, vielä vähän aikaa sitten oli toisin, tautiin liittyvät asiat oli enemmän/useammin mielessä. Alusta asti suunnittelin hakeutuvani vertaistuen pariin, että siitä on varmasti hyötyä ja menen jossain vaiheessa. Mutta niin vaan on sekin jäänyt, apua olisi ihan varmasti saanut, toisaalta tuntui että en nyt jaksaisi niin paljoa tautiani vatvoa tai siihen keskittyä että olisin oikeasti mennyt. Toisaalta, olen saanut sitä tukea täältä, muiden kokemusten lukemisesta, kiitos siitä!
Suru tulee aina välillä, miksi minulle kävi näin? Rinnat olivat todella tärkeät minulle monessakin suhteessa ja nyt toista ei ole. Ja miksi ihmeessä minun piti kestää sellainen rääkki. Ja loppuelämänsä saa pelätä että se alkaa uudestaan. Ne asiat vaan jättää arpensa henkisestikin. Toisaalta yritän ajatella että voisi pahemminkin olla ja että on paljon sairaampiakin ihmisiä, joita on koeteltu enemmän kuin liikaa.... Sellaiseen verrattuna minun asiani ovat hyvin. Ainakin nyt.
- Re: Voima ja iloisuus loppui, täälläkin!Kyllä tästä selvitään