Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Re: Äidin sairaus,kuolema

Otan osaa suruusi. Varsinkin äidin mnettäminen on raskasta ja siitä selviytyminen vie aikaa. Itselläni se kesti monta vuotta. En silloin ymmärtänyt hakeutua vertaistukiryhmään, sururyhmään, vaan painin pahan olon kanssa yksin. Kriisiapu siinä tilantessa olisi ollut paikallaan, mutta en ymmärtänyt hakea. Jutteleminen ihmisten kanssa auttoi, vei ainakin vähäksi aikaa ahdistuksen tunnetta pois.

Toukokuussa kuoli mieheni, myöskin mahasyöpään 6 vko diagnoosista. Jotenkin olen selvinnyt; juttelemalla ihmisten kanssa, pohtimalla itsekseni ja työ on ollut minulle ikkuna ulos tästä pahasta olosta. Sururyhmään menen heti, kun sellainen vain seurakunnan taholta saadaan pystyyn. Olen nuori leski ja nyt suru tuntuu paljon erilaisemmalta kuin silloin äidin kuoleman jälkeen. Pohdin vielä usein syitä mieheni sairastumiseen, miksi emme ymmärtäneet oireita ja menneet ajoissa tutkimuksiin. Kuolema tuli niin yllättäen, vaikka tiesimmekin ettei parantavia hoitomahdollisuuksia enää ollut.

Itse en ole vielä joutunut käyttämään muuta lääkitystä kuin nukahtamislääkettä, johon olen jäänyt koukkuun. Mutta parempi oman jaksamisen kannalta toki on saada nukkua edes muutama tunti kuin ei ollenkaan. Ilmeisesti sinulla oleva lääke ei ole sopiva, jos koko ajan on tokkurainen olo. Sinun ja lapsesi kannalta olisi hyvä, että hakeutuisit ammattiauttajan puheille mahdollisimman pian ja saisit asiaan kuuluvan lääkkeen.

Suru ei lähde muutamassa kuukaudessa, se muuttuu ja luulen, että minulla on vaikeimmat ajat vasta edessä, koska kaikki tapahtui niin äkkiä. Emme ehtineet, kuten et sinäkään, sopeutua sairauteen ja nyt pitää sopeutua olemaan yksin ilman läheistä ihmistä. Minulla ei ole enää pieniä lapsia, onneksi, nuorin on 15 v. poika ja kaksi aikuista tyttöä. Nuorimman kanssa olemme kahdestaan ja päivä kerrallaan mennään eteen päin, muutapa tässä ei voi. Isänä en osaa olla, en edes yritä, vaan toivon, että poika ehti saada miehen mallia isästään, ja saa lisää muilta suvun miehiltä.

Surusta ja ikävästä emme ole vielä lasten kanssa puhuneet, vaan olemme käyneet läpi yhteistä elämää, ja viimeistä vuotta, sairastumista ja hautajaisia. Jutellaan sitten, kun siihen pystymme. Pala palalta meidän täytyy rakentaa elämää uudelleen, vaikka välistä tuntuu ettemme jaksa tai edes halua. Minä ainakin haluaisin entisen elämän takaisin, mutta vaihtokauppaa ei voi enää käydä, on vain sopeuduttava uuteen elämänvaiheeseen. Surutyön kanssa ei kannata kiirehtiä, mutta on tärkeää ettei jumitu paikoilleen, vaan pääsee asian kanssa eteenpäin ja jonakin päivänä, sitten joskus, voi todeta, ettei enää tunnukaan niin pahalta.

Marjukka
marjukka5 | 5.8.2007 klo 18:53:04