Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Re: Äidin sairaus,kuolema

nina ja kaikki äidin menetyksen kokeneet, otan osaa suruunne.

Oma äitini kuoli heinäkuun alussa sairastettuaan levinnyttä rintasyöpää kolme vuotta. Viimeisen vuoden aikana ei kasvaimia enää ollut, mutta syöpäarvot pysyivät suht. korkeina. En silti osannut odottaa, että menettäisin äidin näin pian. Hän ei kuitenkaan joutunut kärsimään kivuista, sillä lähtö oli nopea. Voin vain kuvitella, kuinka raskasta on, kun äiti viedään noin pian pois, kuin esim. sinun äitisi, nina.

Äidin kuoltua "muutin" lapsuudenkotiini liki kuukaudeksi pyörittämään taloa pikkuveljen ja isäni avuksi. Mieheni oli paikalla aina kun voi, mutta joutui käymään töissä ja viettämään aikaa nykyisellä asuinpaikkakunnallamme.

Viime viikolla palasimme mieheni kanssa yhteiseen kotiimme. Yksin ollessani seinät tuntuvat kaatuvan päälle. Tänään oli ensimmäinen päiväni uudessa työpaikassa (sain tietää paikasta jo juhannuksen alla ja äiti oli onnellinen puolestani). Tekisi niin kovasti soittaa äidille ja kertoa, miten ensimmäinen päiväni meni. Haluaisin kuulla, kun hän tokaisisi hauskalla tyylillään: ”Sanoinhan, että kaikki menee hyvin”.

Keskustelut perheen kesken ja äidin ystävien kanssa ovat lohduttaneet minua paljon enemmän kuin omien - hyvienkin - ystävieni kanssa. Toisaalta, myös ihmiset, jotka ovat itse menettäneet äitinsä nuorena (olen alle 30) tuntuvat paremmin tietävän, miltä tuntuu, kuin ne, jotka ovat (minun perspektiivistäni) täysin ulkopuolisia tälle tunteelle.

Äitini menetti oman äitinsä syövälle minun ikäisenäni. Hänellä oli silloin kaksi pientä lasta hoidettavanaan, minä ja pikkusiskoni. Muistan, kun äiti on kertonut, kuinka vaikeaa hänellä oli päästä elämään kiinni tapahtuneen jälkeen. Silloin aika oli toinen. Nyt on tarjolla lääkkeitä, mutta eivät nekään vie surua pois. Eräs tuttu ammattiauttaja neuvoi ottamaan kaiken tarjottavan avun vastaan. Ota, nina, selvää asuinkuntasi kriisipalveluista ja/tai sururyhmistä. Itsekin olen hankkimassa aikaa kriisikeskuksesta.

Susanne, aivan käsittämättömän lausunnon oli psykiatrisi antanut! Onneksi sait apua muuta kautta. Jos ikävä on edelleen kova, onko mahdollista mennä uudelleen sururyhmään, vaikka tapahtuneesta onkin jo aikaa? Ymmärrän, että ystäville ei ole niin helppoa puhua. Kiitos vinkistä, koitan minäkin kirjoittamista omaterapianani :)

Ehdin jo kirjoittamaan pitemmän tekstin, mutta se häipyi bittiavaruuteen…

Jaksamisia teille kaikille, ja halauksia <3
Särkynyt*Enkeli | 13.8.2007 klo 20:15:51