Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.
Sururyhmä
Missä suru viipyy?
Hei!Olen avioeroperheen ainoa "lapsi". Toisin sanoen elin äitini kanssa kahdestaan lähes 20 vuotta, joten olimme todella läheisiä. Myös sen jälkeen kun muutin kotoa pois ja perustin oman perheen. Välimatkaa tosin oli sen verran, että näimme harvoin, mutta puhelimessa puhuimme monta kertaa viikossa. Aina iloissa ja suruissa käännyin äidin puoleen näihin päiviin asti.
Äitini sairastui syöpään kymmenisen vuotta sitten. Silloin jo itkin ja pelkäsin pahinta... Vuodet menivät kuitenkin hyvin, kunnes viimeisen puolen vuoden aikana äitini tila huononi. Sain aina kännykkääni viestin, kun äiti joutui sairaalaan, joten loppuaikoina pelästyin jokaista viestiä, joka kännykkääni tuli. Ja itkin niin monet kerrat ja pelkäsin koko ajan pahinta.(Kyllä tosin jännitin joka kerta kun äitini kävi kontrolleissa näiden vuosien aikana. Pelkäsin, että syöpä on levinnyt tms.) Äidille en tietenkään asiasta puhunut, vaan olin hyvin reipas ja tsemppasin äitiänikin koko ajan (kuten niin moni teistäkin).
Viimeisinä aikoina pääsin käymään äitini luona pari pitkää viikonloppua. Ensin hän joutui sairaalaan ja jotenkin siinä vaiheessa luotin (tai ainakin toivoin), että tästä kuitenkin vielä "noustaan". Parin viikon kuluttua äitini pääsi kotilomalle (olin hoitamassa äitiäni) ja silloin jo tiesin, miten tämä päättyy. Tuntuu, että tein siinä vaiheessa surutyötä, olin luovuttanut. Kerran yöllä äiti huomasi minun itkevän enkä voinut kuin halata äitiä. Emme puhuneet siitä mitä niin pelkäsin.
Kun äiti vietiin sairaalaan takaisin loman jälkeen, oli vointi jo niin heikko, että häneen ei kunnolla saanut kontaktia. Kun lähdin kotiin tiistaina niin tiesin ,etten enää näe äitiäni ja jätin hyvästit ja sanoin asioita joita olisi pitänyt sanoa aikaisemmin.Itkin koko ajan. Torstaina äiti kuoli.
Nyt on kulunut kolme viikkoa kuolemasta ja olen niin rauhallinen, että minua surettaa eniten rauhallisuuteni. En tiedä teinkö niin monta vuotta jonkinnäköistä surutyötä (olen surevaa ja itkevää tyyppiä, joka usein pelkään, että tapahtuu jotain pahaa). Välillä tulee itku, kun näen jonkun tuoreen valokuvan tms. Hautajaisissa tietenkin itkin kuin vesiputous. "Haluaisin" nyt surra kunnolla ja oikeasti koko ajan. Koen itseni epäreiluksi äitiäni kohtaan, jota rakastin ja rakastan paljon. Onko vain niin, että kun suree niin paljon etukäteen, ettei suru riitä vai onko suru itkuineen vasta tulossa vai missä vika? En olisi koskaan uskonut, että suruaika kääntyy tällaiseen tuskaan. Pelkäsin etukäteen niin paljon äitin kuolemaa ja mietin sitä sadat kerrat miltä se voi tuntua. Ajattelin, että olen aivan toimintakyvytön surussani. Nyt kun olen lukenut tätä palstaa ja huomannut miten surette, niin minäkin haluaisin surra samoinäitiäni. Niin hölmöltä kuin se kuulostaakin ehkä teistä jotka ette pääse tavallaan eteen päin surunne kanssa.
Toivon, että äiti kuitenkin ymmärtää... niin kuin aina ennenkin...
- Missä suru viipyy?äidin tytär
- Re: Missä suru viipyy?Tiltu_R
- Re: Missä suru viipyy?katelikuu
- Re: Missä suru viipyy?surusyksy
- Re: Missä suru viipyy?pinjaenkeli
- Re: Missä suru viipyy?surusyksy
- Re: Missä suru viipyy?äidin tytär
- Re: Missä suru viipyy?katelikuu