Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Re: Selviytyminen

Nyt tuntuu jo siltä, etten viitsi Kelan kanssa enää tapella, varmaan päätöksen oikaisussa menee vuosi. Jos yhteiskunnan pitää säästää meidän ja potilaiden kustannuksella, niin vähästä on kiinni.

Yksinäisyys on pahinta, se ettei ole ketään jonka kanssa vaihtaa ajatuksia. Ystäviä on vähän enkä voi heitäkään jatkuvasti vaivata omilla murheilla.

Välillä on tunne, että kyllä minä tästä selviän ja sitten voin purskahtaa itkuun kesken ruokailun. Takana 35 yhteistä vuotta, niin siinä tulee rutiinit joista on vähän vaikea päästä eroon. Olen yrittänyt kattaa kahdelle, ennen kuin tajusin, mitä tein. Tämmöisiä arkisia asioita, jotka muistuttavat siitä, että olen yksin.

Olen lukenut kirjoituksia ja huomannut, että jonkin sortin keuhkosyöpää on paljon. Mieheni ei koskaan polttanut ja teki aktiivisesti työtä, että saisi muutkin lopettamaan ja sitten kuitenkin kuolee lopulta keuhkosyöpään.

Ihmetten sitä, että diagnoosi tuli vasta huhtikuussa, vaikka näin jäljestä päin ajatellen, sen olisi pitänyt selvitä jo vuosi sitten. Hän sairasti muuta syöpää 12 vuotta ja siihenkään ei ollut mitään parannusta tiedossa, mutta tämä keuhkosyöpä oli sellainen tärsky, etten aluksi oikein tajunnut, että näin voi vielä käydä, tosi epäreilua.

Miehelläni oli suunnatomat elämän halut ja hän kieltaytyi uskomasta, että aikaa on vain viikko ja tai muutama kuukausi. Pleuranetettä tuli jatkuvasti ja alusksi sitä piti poistaa kerran viikossa, sitten laitettiin dreeni ja kotona laskin nestettä joka päivä, sitten joka toinen päivä, mutta nesteen tulo ei loppunut, vaikka niin uskoteltiin tapahtuvan. Hän uskoi vielä toipuvansa ja kohta saavansa sytostaatit ja sitten aisia olisi hoidettu ja päästäisiin hoitamaan alkuperäistä syöpää. Kesäkuun alussa hän alkoi tarvita lisähappea ja se viimein vei uskon huomisesta. Hän halusikin sitten vain kuolla.

Onneksi on tämä palsta, että iltaisin voi käydä lukemassa ja pudota tavallaan maan pinnalle. Mikä minulla hätänä, meillä oli niin paljon yhteistä aikaa ja lapset ovat aikuisia, mutta voimia niille, joiden on jaksettava kasvattaa lapset ja selvitä yhteiskunnan simputukseta.
vaimoke | 21.8.2006 klo 22:49:35