Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Re: ikävä äitiä

Tunnen samoin, juuri samoin. Äitini kuoli haimasyöpään 17.8.2006 eli vasta viime kuussa ja tuntuu todella ettei mikään ole enää niinkuin ennen. Tunteet aaltoilevat ja ilot eivät ole samanlaisia kuin ennen. Elämä on ahdistavaa, tyhjää ja harmaata. Perusturva on järkkynyt kun turvalliseen elämänpiriin sattui kauhea julma tapahtuma. Olen surutyöni alussa, samoin isä ja poikani. Kaikilla meillä on ikävä ja olemme ihmeissään miten tämmöistä voi sattua. Äiti oli vasta 55-vuotias kuollessaan. Ihana, lämmin, huolehtiva, rakastava ja hyvä ihminen. Miksi semmoisille ihmisille pitää antaa tuommoinen kauhea sairaus, kipua ja kärsimystä ja miksi heidät pakotetaan luopumaan kaikesta ja omaiset jätetään tänne tuskaan ja ikävään. Sitä ei voi tajuta, ei todellakaan. Äitini kuoli 3 kk diagnoosin jälkeen, eikä siihen todellakaan kerkeä mitenkään mukaan edes koko sairauteen, saatikka tajuta ettei sitä ihmistä joka koko elämän on ollut tukena on yhtäkkiä pois. Ei voi puhua, ei voi jakaa iloja eikä suruja. Sydänystävä on pois. Voi vain sydän kipeänä ihmetellä kaikkea ja välillä tuntea vihaa tätä elämää kohtaan koska se ei ole reilua. Meillä oli äidin kanssa erittäin läheiset välit, olen ainoa lapsi ja tunnen olevani tavallaan hyvin yksin suruni kanssa vaikka onkin lapsi ja oma isä. Jokainen suree omaa menetystään ja läheisimipien kanssa on usein vaikea jakaa surua. On kauheaa ajatella miten vaikea äidistä oli varmasti luopua meistä, ei hän olisi täältä halunnut lähteä, elämäniloinen ihminen. Ja häntä olisi täällä vielä tarvittu! Minä istuin myös äidin vierellä ja saatoin hänet pois tästä elämästä. Tunti tunnilta pidin kiinni kylmästä kädestä. Lauloin ja sanoin että älä pelkää, vaikka oma sydän oli täynnä pelkoa. Se on todella raskas kokemus. Isä ei voinut edes viimeisenä päivänä enää tulla, mutta minä olin luvannut äidille että olen vierellä ja pidän kädestä kiinni. Missään muualla en olisi voinut kuvitellakkaan olevani, vaikka sydän hakkasi ja minua pelotti. Minun oli oltava vahva. On raskasta nähdä rakkaan ihmisen kuolema. Ja siinä on paljon työstämistä pitkäksi aikaa kun muutenkin on kun ihminen on kuollut. Ei tätä tahdo käsittää. Hoidin hautajaiset, kaikkia asioita muutenkin kuoleman jälkeen, laskut jne. jne. On ollut pakko olla kuitenkin voimakas, palata työhön, yrittää jatkaa elämää. Äidin tähden. Niin äiti olisi halunnut, että minä ja me pärjätään. Äiti antoi elämän ja voimavarat, ei saa murtua, ei kokonaan, vaikka sydän onkin särkynyt. Se särkyi sinä hetkenä pirstaleiksi kun äiti kuoli. Ikävä on suunnaton ja suru sanaton. Koskaan en ole vielä ollut näin pieni elämän edessä, mutta yhtäaikaa myös vahva. Äiti haluaisi että näyttäisin elämälle että minua et nujerra vaikka lyötkin vasten kasvoja. Ja veit melkeinpä tärkeimmän. On annettu oikeastaan enemmän kuin olisi voinut kuvitella kestävänsä, mutta askel askeleelta on rämmittävä eteenpäin, välillä suru iskee lujaa ja todellisuus tipahtaa eteen, mutta välillä jostain tulee armahtavia hetkiä ja pystyy olemaan tasaisemmin, sitähän se suru on, aaltoliikettä. Koskaan tätä ei pysty hyväksymään, se olisi liikaa vaadittu, mutta kaippa se ajan myötä helpottaa ja suru muuttaa muotoaan. Ikinähän se ei kokonaan lähde, vaan säilyy sydämessä kipeänä muistona. Pakko uskoa että sen kanssa vielä oppii elämään. Vieläkin tulee välillä epäuskon hetkiä että en se ole minä joka tätä asiaa käsittelee, että ei voi olla totta. Että ei tämä ole tapahtunut minulle, tämä on vain pahaa unta, onhan se äiti vielä olemassa. Mutta kun ei ole, henkenä vain, jossain muualla. Voimia kaikille, ja terveyttä, yritetään jaksaa vaikka suru puristaa rintaa. Minä rakastan, RAKASTAN, myös äitiäni aina, AINA. Äiti kulta on minun enkelini.
surullinen73 | 25.9.2006 klo 23:23:52